tiistai 20. toukokuuta 2008

Ilmastonmuutos-kritiikki Osa 6

Hrrrrr...

Viime aikoina ei ole puhuttu ilmaston lämpenemisestä, jäätikköjen sulamisesta eikä meriveden noususta. On ollut liian kylmä puhumiseen...

Ilmastonmuutos on teema, jota media ja poliitikot ovat väkisin tunkeneet joka tuutista. Ihmiset ovat ahdistuneet, miljardit vaihtavat omistajaansa ja uusia syyllisiä löydetään vihanlietsontaan. Mutta muuttuuko sää todella?

Ilmastonmuutos-myytin mukaan ilmasto lämpenee ja se on huono asia. Siksi ihmisten täytyy alistua kaikenlaisiin hankaluuksiin, hakea uusia syyllisiä, alkaa vihata heitä ja lopulta ahdistua toimintakyvyttömäksi.

Pitkä kylmä kausi toukokuun jälkipuoliskolla olkoon muistuttamassa, että kylmyys ei ole kadonnut mihinkään tältä planeetalta.

Itse asiassa median ja poliitikoiden pitäisi enemmänkin riemuita ennustuksista, joiden mukaan lämpötilat nousevat kuin päinvastoin.

Lämpö luo elämää, kylmyys tappaa.

Jos Ilmastonmuutos-cocktail sijoitetaan todelliseen tilanteeseen, se on vain myönteinen visio: lämpö, kosteus ja hieman lisää hiilidioksidia tarkoittaa yksinkertaisesti lisää kasvua.

Kylmyydestä on vain haittaa:

- Melkein kaikissa maissa on vuodenaikoja tai alueita, joissa ihmiset palelevat. Kylmä lisää sairauksia, ennenaikaisia kuolemia ja pahaa oloa.

- Kylmyys tappaa ruokakasveja ja tuhoaa satoja. Kylmyys aiheuttaa nälänhätää ja joukkokuolemia.

- Kylmyys lisää energiankulutusta, lämmitystarvetta ja lopulta ns. kasvihuonekaasujen päästöjä.

- Kylmässä laitteet rikkoontuvat, autoja pitää tyhjäkäydä pitempään ja kaikenlainen huoltotyö lisää kustannuksia.

- Lumi lisää vaaratilanteita liikenteessä, aiheuttaa liikenneonnettomuuksia, liukastumisia ja kustannuksia yhteiskunnalle.

- Kylmyys tuhoaa vesiputkistoja ja rakennusten rakenteita, lisää lämmityskustannuksia ja korjauskustannuksia.

Ihmisiä kuolee kylmyyteen kaikilla mantereilla ehkä Australiaa lukuun ottamatta. Kylmyys tappaa ihmisten ohella niitä ruokakasveja, joiden on tarkoitus ruokkia yhä kasvavaa ihmismäärää tällä planeetalla.

Siksi lievä lämpötilan nousu voisi pikemminkin pelastaa elämää, ruokakasveja tai muita elintärkeitä toimintoja tällä planeetalla.

Valitettavasti kylmyys ei ole poistumassa maapallolta.

Vaikka Ilmastonmuutos-propaganda väittää maapallon lämpenevän, todellisuudessa muutokset ovat asteen kymmenesosan luokkaa ja ne mahtuvat erilaisiin virhemarginaaleihin. Maapallolla on myös alueita, joissa lämpötila on laskenut kymmenessä vuodessa. Aiemmin esitin teorian, että kaupunkien kohonnut mikrolämpötila olisi vaikuttanut tilastolliseen globaaliin keskiarvolämpötilaan.

Suomalaisten pitäisi tietää, että aina kun hetkittäin saa iloita lämpimistä kesäsäistä, ennen pitkää säätila muuttuu jälleen ankean viileäksi, kehoa alkaa paleltaa ja mieltä ahistaa. Halla tuhoaa viljan, pakkanen panee ja flunssa iskee.

Kaikkien aikojen keskivauhti

(Tämä tarina on tosi)

Millainen keskinopeus on mahdollinen, jos ajelet 1500 km putkeen? Tämä kysymys oli mielessä, kun lähdimme matkaan.

Tehtävänä oli ajaa Tukholmasta Frankfurtiin, jossa oli sukulaisten järjestämä tilaisuus. Kutsu otettiin vastaan ja eikun reissuun.

Mainittakoon, että kuskina oli toinen ihminen. Itse istuin ja pelkäsin.

Lähdimme siis Tukholmasta etelään. Helsingborgissa siirryimme lauttaan, ja matka jatkui Helsingöristä kohti Köpistä.

Tämä päivä sattui olemaan lauantai, ja Stadin-asuntoni naapuri oli menossa samana päivänä naimisiin Kööpenhaminan keskustan eräässä kirkossa.

Niinpä sanoin autokuskille, että ohjelmaan olisi tulossa muutos. Häät.

Löysin kirkon kartalta ja meidät myös. Niinpä kaarsimme kirkon pihaan pari minuuttia ennen hääseremoniaa. Astuimme kirkkon, katsoimme häät ja puolen tunnin kuluttua auto kurvaisi kohti moottoritietä, Rödbytä ja Puttgartenin lauttaa.

Tunnin lauttamatkan odottivat jo Saksan legendaariset Autobahnit, joilla ei aina nopeusrajoituksia tunneta.

Ja niin saavuimme Frankfurtiin, 15 tuntia lähdöstä.

Se tarkoittaa sitä, että reissun keskivauhti oli 100 km tunnissa.

Ja matkaan sattui kaksi lauttamatkaa ja yhdet häät.

(Tämä tarina on tosi).

maanantai 19. toukokuuta 2008

Kirjakaupan vaikea monopoli

Myymme matkaoppaita käytännössä kaikissa kirjakaupoissa ja netissä.

Kirjakauppojen myynti on järjestetty siten, että kustantaja eli me maksamme aika tuntuvan summan siitä, että Kirjavälitys Oy toimittaa jokaiseen kirjakauppaan yhden kappaleen kutakin nimikettä. Järjestelmää kutsutaan Näytevarastoksi.

Hinnastaan huolimatta se on kannattava järjestelmä. Jokainen uusi kirja ilmestyy heti kirjakauppoihin, koska kustantaja itse maksaa sen toimituksen sinne. Kirjavälityksen logistiikka toimii, joten kirjoja myös on siellä missä pitääkin.

Jotta kirjan ohjevähittäishinta toimisi, meidän pitää laskea omaa hintaamme tätä NV-järjestelmää varten, jolloin Kirjavälityksen oma välitysmaksu sisältyisi ohjehintaan. Monet kustantajat valittavat tästä, mutta me emme. Oleellista on se, että kirjoja todellakin on saatavilla ja niinhän niitä onkin.

Nyt kun me maksamme levityksen ja laskemme myös omaa tukkuhintaamme, olisi tietysti hienoa, jos kirjakaupat ottaessaan ilmaiseksi kirjan myyntiin, kunnioittaisivat tätä kustantajan omaa ponnistelua. Niin muut kirjakauppaketjut tekevätkin paitsi yksi.

Kyseessä on SanomaWSOY-konserniin kuuluva ketju, jonka kaupoissa hintaan lisätään 3 euroa eli melkein 18 markkaa lisähintaa eli siis silkkaa ilmaa.

SanomaWSOY-konserni on monella alalla monopoliasemassa, vastoin kilpailulainsäädäntöä. Konsernin suuromistaja on Suomen rikkain mies. Konsernin kirjakauppa siis rikastuttaa Suomen rikkainta miestä laittaessaan ilmaiseksi saamiinsa kirjoihin 3 euroa lisähintaa.

En ole varma, onko käytäntö laittomuus eli rikos, mutta ainakin se loukkaa kilpailulainsäädännön henkeä.

Kyseinen kirjakauppaketju osti taannoin haltuunsa Oulun, Jyväskylän, Joensuun ja Lappeenrannan Akateemiset kirjakaupat, ja nyt osassa näistä kaupungeista kaksi Erkon omistamaa kirjakauppaa "kilpailee" keskenään eikä muita kirjakauppoja kaupungeissa ole. Monissa muissa kaupungeissa on vain yksi kirjakauppa, jonka omistaa SanomaWSOY. Samanlaisia monopolitilainteita on elokuvien levityksessä, kioskikaupassa ja joillakin muilla aloilla.

Kyseessä on samanlainen farssi kuin pääkaupunkiseudun ilmaislehdet Metro ja 100, jotka molemmat kuuluvat Suomen rikkaimman miehen omistamaan konserniin, ja kuitenkin ne "kilpailevat" keskenään.

Kyseessä on neuvostoliittolainen tai pohjoiskorealainen "kilpailu".

Ongelma on siis tämä: yhden kaupungin kirjakauppaa monopolisoi yksi ainoa ketju, joka ottaa ilmaiseksi myyntiin kirjoja ja laittaa kirjojen hintaan 3 euroa liikaa.

Tämä lisähinta vähentää myyntiä eli vaikeuttaa kustantajan toimintaa. Ja jos joku sitten ostaa kirjan, Suomen rikkain mies rikastuu entisestään.

Tätä ei voi lain nojalla estää, ja boikotti vahingoittaisi eniten näitä pieniä kirjakustantajia. Ketju hinnoittelee kuitenkin oman konsernin tuotteet usein tarjoushinnoilla, niitä mainostetaan näyttävästi oman konsernin lehdissä "miljoonalle lukijalle" kun taas kilpailijoiden tuotteet hinnoitellaan ylihintaisiksi, vaikka ne on otettu myyntiin ilmaiseksi.

Tällaistakin voi yritystoiminta olla Suomessa.

Ehkä joskus tulevaisuudessa ihmetellään, miten oli joskus mahdollista sallia laiton monopolikauppa kaikkine väärinkäyttöineen. Nyt ja toistaiseksi se vain vaikenemalla sallitaan.

torstai 15. toukokuuta 2008

Postimerkkien koko

Matkaoppaiden valokuvia on useassakin yhteydessä haukuttu "postimerkkien kokoisiksi".

Todellisuudessa ainakaan Suomessa ei koskaan ole ilmestynyt niin suuria postimerkkejä! En ole konsultointut Guinnessin ennätyskirjaa saadaksen vastaukseni kysymykseen: onko yksikään postimerkki yhtä suuri kuin meidän matkaoppaittemme valokuvat.

Aloimme lisätä valokuvia runsaasti kirjoihimme sen jälkeen kun hankin ihan mainion Agfan pöytäskannerin. Nyt saattoi tuottaa ookoo-tasoisia jpg-kuvia ja niistä tehdyt mustavalkoiset kuvat antoivat paljon selkeyttä opaskirjoihin. Sitten tulivat digikuvat, Photo Shop ja mikään ei enää estänyt kuvien lisäämistä kirjoihimme. Karjala-kirjassa on jo 1700 valokuvaa. Kuinka monta muuta kirjaa on ilmestynyt, jossa olisi enemmän valokuvia?

Kuva tunnetusti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Samaan aikaan median ja joiden lukijoidenkin kritiikki on vaikuttanut asiantuntemattomalta.

Ensinnäkin kuvien lisääntynyt määrä jo sellaisenaan on myönteinen kehitys, jos vertaa kansainvälisiin opaskirjoihin. Esimerkiksi Lonely Planet, Rough Guides, Footprint, Stefan Loose tai Guide de Routard eivät käytännössä julkaise yhtään valokuvia tekstin seassa. Kirjassa saattaa olla erillinen värikuvaliite, mutta ne eivät ole linkitetty itse tekstiin. Värikuva saattaa olla kiva Lonely Planetin sivulla, mutta täytyy oikein arvailla mihin yhteyteen se kuuluu.

Me emme ottaneet esikuvaa niistä eurooppalaisista opaskirjoista, joiden mukaan sadat tuhannet kulkevat maailmalla.

Meidän ideamme kehittyi japanilaisista opaskirjoista.

Toinen näkökulma on juuri kuvakoko. Jos tutkii suosittuja japanilaisia opaskirjoja, niiden valokuvat ovat todella pieniä. Niiden yhteydessä voidaan tosiaankin puhua postimerkeistä! Japanilaisille kanji-merkkien käyttäjille kuvat ovat jokahetkistä käyttötavaraa - asiat voi aina näyttää, aina ei tarvita tekstiä.

Niinpä valitsimme käytännön, missä useat asiat esitetään myös kuvana, esimerkiksi näin:

- tästä ovesta kulkemalla löytyy haluttu kohde.

- tällainen kyltti on kohteen kohdalla.

- hotelli näyttää tältä.

Kuvien runsas käyttö on siis harvinaista (paitsi japanilaisoppaissa). Kun annamme ohjeita kirjoittajille (jotka ottavat myös valokuvia), pyydämme kuvaamaan matkailutekniikkaan liittyvää kuvamateriaalia. Meillä oli yhdessä oppaassa ongelma, kun tekijöiltä tuli enemmänkin taidekuvia kuin matkailutekniikkaa. Lopulta kävin itse kuvaamassa satoja valokuvia, joita sitten lisättiin lopulliseen kirjaversioon, ilmeisesti kirjoittajien ärsytykseksi.

Meillä on kokeiltu kahdeksan valokuvan metron käyttöopastusta Singaporessa ja Bangkokissa sekä Thaimaan rauniokaupunkien kuva-aukeamia tai Karjalan kyläkuvakoosteita.

Kuvien määrää ollaan lievästi supistamassa, koska osa kohteista ei todellakaan sovi mustavalkokuvina julkaistaviksi. Silti mustavalkoinen kuvamateriaali pysyy edelleen matkaopaskirjojen sivuilla.

Tähän on kaksi erityyppistä syytä:

- värikuvien käyttö on hyvin kallista, edelleenkin. Kirjojen hintaa olisi pakko nostaa, ja se sotii matkailijoiden etua ajavaa filosofiaa vastaan.

- On järjetöntä tuhlata kirjojen sivukapasiteettia näyttävien koko sivun kuvien julkaisemiseen. Eiväthän ne koko sivun värikuvat hyödytä perillä millään tavalla. Hyvä matkaopaskirja ei ole mikään matkailumainos vaan käsikirja perille. Itse asiassa kuvatoimistoista ostetut mainoskuvat värikkäiden matkakirjojen sivuilla tavallaan pettävät lukijaa: ei se todellisuus ole pelkästään mainoskuvien kaltaista. Matkaopaskirjoja kustannetaan ja ostetaan enemmänkin siksi, että todellisuus tulisi tutummaksi sekä kirjan antamien tietojen kautta, että itse elettyjen ja koettujen hetkien kautta. Hyvä matkaopaskirja antaa, matkailutoimistojen ja kaupallisten matkailunedistäjien kauhuksi, joskus myös rosoisen (mutta todellisen) kuvan matkakohteesta.

Värikuva on siten aina kalpea heijastus siitä, mitä todellisuus antaa.

Siksi jatkamme noin 5 cm leveiden mustavalkoisten pikkukuvien julkaisemista jatkossakin - siis huomattavasti postimerkkejä suurempien!

Milloin ihmisestä tulee turisti?

Välillä joutuu miettimään median ihmiskuvaa. Kun todellisuudessa me kaikki olemme ihmisiä, median mukaan on olemassa lisäksi erikoinen eläinlaji, jonka nimi on "turisti".

Ne ihmiset, jotka siirtyvät viikoksi tai kahdeksi toisen valtion alueelle, lakkaavat jossakin vaiheessa olemasta "ihmisiä" tai esimerkiksi miehiä, naisia, opettajia, poliiseja, tehdastyöläisiä, kaupankassoja tai suomalaisia tai turkulaisia.

Heistä tulee "turisteja".

Mitäs jos joskus kerrottaisiin, että Phuketissa turkulainen opettaja tai Helsingissä asuva turkkilainen bussikuljettaja on tehnyt sitä tai tätä.

"Turisti" on lajityyppi, johon yhdistetään kaikenlaisia ominaisuuksia, enimmäkseen negatiivisia. Pahinta nimittelyä harrasti Hesari joskus 1990-luvulla, ennen kuin se aloitti erikoissivut maailman suurimmasta elinkeinoalasta (Matkailusta).

Hesarin koko sivun nimittelyartikkeli kertoi "miljoonalle lukijalle", että Turistit pilaavat maapalloa. Nämä pahat olennot olivat syyllisiä kaikkeen mahdolliseen. Mustamaalaus saavutti kliimaksinsa Egyptissä, jossa turistit ovat syyllisiä pyramidien kapeiden käytävien hauraiden maalauksien tuhoamisessa.

Ai miksikö? Koska turistit hengittävät! (Hengitysilman kosteus jotenkin vaurioittaa maalauksia).

Saa nähdä muuten, milloin media tajuaa, että ihminen päästää ilmaan hiilidioksidia hengittäessään. Jotakin tähän tyyliin on odotettavissa: "Turistit lisäävät ilmastonmuutosta Phuketissa. He hengittävät!"...

Hmmm...

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Vihanlietsontaa Osa 1

Radio Peilissä keskusteltiin autoilusta ja pyöräilystä. Ohjelmassa esiintynyt Helsingin Pyöräilijöiden edustaja esitti omituisia ajatuksia.

Vaadittiin lisää rangaistuksia, ajokorttien poisottamisia ja muutenkin ankarampaa suhtautumista.

Nythän on niin, että jos joku edustaa kansalaisjärjestön kautta jotakin harrastetta tai elämänmuotoa, silloin on syytä puhua hyvää tästä harrasteesta.

Huonompi tapa on haukkua kaikki muut.

Juuri tähän syyllistyi radiossa kuultu tyyppi.

Kliimaksinsa tämä radioääni saavutti silloin, kun hän kuvaili Länsiväylän työmatkailisia, jotka kuulemma näyttävät kiehuvan vihaisina autoissaan. "Tappajia", sanoi tämä radioääni.

Autoilijat ovat ihmisiä. He eivät ole mitään erityistä ihmistyyppiä - autoilijoita on nykyään enemmistö ihmisistä melkein kaikissa maailman maissa.

Autoilijat eivät ole tappajia, kaahaajia, häiriköitä tai rikollisia. Heillä ei ole mitään velvoitetta luopua ajokortistaan tai ottaa vastaan raipaniskuja.

Polkupyöräilyä tulee suosia ja harrastaa. Se lisää yksilöiden fyysistä kuntoa, se säästää rahaa ja ympäristöä.

Mutta missään nimessä polkupyöräilyn valinneilla ei ole oikeutta lietsoa vihaa toista ihmisryhmää vastaan.

Suvaitsemattomuutta ei esiinny ainoastaan eri kansallisuuksien välillä. Mikä tahansa ihmisryhmän demonisoiminen julkisuudessa on väärin, jopa rikos.

Autolla ajaminen, edes ylinopeutta ajaminen, ei muodosta rikosta saatikka vaaraa. Jokainen ajokortin ajanut suomalainen tekee aina kaikkensa, jotta auto säilyisi naarmuitta, ihmisistä puhumattakaan. Jokainen onnettomuus on lopulta tahaton vahinko, jota ratissa istunut katuu kaikkein eniten.

Autoilijoiden demonisoiminen on mautonta, se on silkkaa vihanlietsontaa ihmisryhmää kohtaan.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Kymmenen kovaa kansainvälistä kiistaa

Karjala-kysymys keskusteluttaa kansalaisia. Kysymys keskittyy kuitenkin kiistaan, kuinka Karjala-kysymys kertautuu kansainvälisesti.

Onko siis Karjala ainutlaatuinen kysymys maailmalla vai jonkinlainen trendi, joka vaan sattuu toteutumaan samanlaisena eri puolilla.

Kertaamme tässä kymmenen kovaa kansainvälistä kiistaa.

KARJALA oli Suomen osa jo vuodesta 1812, eli heti sen jälkeen kun Suomi sai statuksensa suuriruhtinaskuntana. Venäjä havitteli Karjalan Kannaksen muutamaa aluetta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, mutta hanke kariutui. Terijoki, Kivennapa ja Uusikirkko pysyivät Suomella. Suuriruhtinaskunnan aikana raja kulki Rajajoella, ja raja oli todellinen. Karjala oli siis kiistatta Helsingin hallinnoima Suomen alue. Itsenäisyys piti rajan ennallaan, samoin Tarton rauhansopimus ja sen jälkeen solmitut sopimukset Neuvostoliiton kanssa. Stalinin aloittama laiton hyökkäyssota (talvisota) rikkoi nämä sopimukset, ja Karjalan status osana Neuvostoliittoa oli sopimusrikkomusten tilassa. Karjalan valtaosa siirrettiin talvisodan jälkeen erillisen neuvostotasavallan osaksi, eli Suomi ei ole pakkoluovuttanut Karjalaa Venäjän sosialistiselle neuvostotasavallalle vaan karjalais-suomalaiselle sosialistiselle neuvostotasavallalle. Karjalan pakkoluovutus toteutti etnisen puhdistuksen itsenäisen Suomen alueella, ja aiheutti Suomen kansalaisten ihmisoikeusloukkauksen. Virallinen Suomi suomettui sotien jälkeen eikä ole tunnustanut omien kansalaisten oikeuksia, saatikka sotia edeltäviä todistusvoimaisia sopimuksia. Onko Karjala-kysymys ainutlaatuinen? Suomihan on väitetysti ainoa emämaasta irtautunut itsenäinen valtio, jonka tunnustettuja ja laillisia alueita on entinen emämaa sittemmin anastanut itselleen.

KURIILIT ovat sopimusten mukaan Japanille kuuluvat neljä saarta (Northern Territories). Itse asiassa sopimusten mukaan Japanille kuuluisi isompikin osuus Kuriilien saariryhmästä ja jopa puolet Sakhalinin saaresta, mutta käytännössä kansainvälinen kiista kohdistuu neljään saareen. Stalin nappasi Japanin saaret ikään kuin selkään ampumalla, sotien viime hetkellä, kun Japani katsoi muualle. Japani ei kuitenkaan ole ollut Venäjän alusmaa eikä siten omaa sellaista sopimussuhdetta, mikä syntyy uuden valtion syntyessä ja entisen emämaan antaessa tunnustuksensa. Japani oli aina oma keisarikuntansa, samoin kuin Venäjä oli keisarikunta. Kahden tasavertaisen sopimuskumppanin suhde poikkeaa Suomen ja Venäjän sopimussuhteesta. Japanilla ja Venäjällä ei Kuriilien anastuksen takia ole rauhansopimusta, ja Japani on toistuvasti vaatinut Kuriilien palautusta. Venäjä on eri yhteyksissä väläytellyt vihreää valoa ainakin kahden saaren palautuksen suhteen, mutta ylivoimaisesti maapinta-alaa haltuunsa anastanut Venäjä ei oikein osaa luopua mistään varastamastaan.

KÖNIGSBERG oli 700 vuotta saksalainen alue, joka oli osa Itä-Preussia. Preussin alkuperäiskansa katosi lopullisesti, ja Königsbergin alueesta tuli saksalainen alue. Alueen saksalaisuutta ei kyseenalaistettu, ja itse asiassa nykyinen Liettuaan kuuluva Memelin alue säilyi Saksan osana koko toisen maailmansodan ajan, vaikka muu Liettua menikin välillä Stalinille ja sotien jälkeen vuoteen 1991 saakka. Königsbergin uusi valloittaja oli Venäjä - ja se nimettiin Kaliningradiksi. Alueella ei ole mitään historiallisia siteitä venäläisyyteen, joten kyseessä on absoluuttinen aluevalloitus, siis tyypillistä fasismia: varastetaan alue, ajetaan alkuperäisväestö lopullisesti maanpakoon ja asutetaan alue omalla väestöllä. Königsbergin ongelma on siinä, ettei Saksa voi edes vaatia aluetta, joka ennen sotia kulki Itä-Preussin nimellä. Sellainen valtiollinen yksikkö yksinkertaisesti lakkasi olemasta, kun sen alueet siirtyivät Puolan, Liettuan ja Venäjän haltuun.

KOSOVO on erikoinen kiista, koska se on julistautunut itsenäiseksi ja yli 30 valtiota on sen tunnustanut. Serbia, alueen emämaa, ei ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä, joten Kosovolla ei ole entisen emämaan antamaa vakuutusta alueen tulevasta koskemattomuudesta. Venäjähän antoi Suomelle tunnustuksen jo vuodenvaihteessa 1917/18 ja sittemmin rikkoi tämän ja muutkin sopimukset. Sen sijaan Serbiaa ei sido mikään tunnustus, koska se ei ole Kosovoa tunnustanut. Muuten Kosovolla on vertailukohtia Karjalaan. Kosovon ortodoksinen perintö muistuttaa kreikkalaiskatolisten Valamon ja Konevitsan luostarien perintöä. Suomi on kuitenkin itsenäisenä valtiona virallisesti ortodoksinen maa, koska ortodoksinen kirkko on virallinen kirkkokunta luterilaisuuden ohella. Kosovon väestö on 90-prosenttisesti albaaneja. Karjalan väestö oli noin 98-prosenttisesti suomenkielistä ennen sotia, joten Karjalan kuuluminen muuhun Suomeen oli kiistatonta. Itse asiassa Karjala oli suomalaisinta Suomea, koska ennen sotia koko Suomi oli noin kymmenprosenttisesti ruotsinkielinen.

KYPROS on jaettu saari, kuten Karjala on jaettu maakunta. Kyproksen "pahis" on Turkki, aivan kuten Venäjä on Karjalan "pahis" - hyökkäävä, miehittävä ja asutuksia lisäävä ulkopuolinen. Kyproksen kiista on jatkuva, eikä pysyvää ratkaisua ole nähty. Kansanäänestyksessä Kyproksen kreikkalaiset äänestivät saaren yhdistymistä vastaan, mikä tuo mieleen väitteen siitä, että suomalaisten enemmistö vastustaisi Karjalan palautusta. Kyproksen turkkilaisille on äskettäin langetettu tuomio anastetun yksityisomaisuuden korvaamisesta. Tämä on ennakkotapaus, joka toisi toivoa niille noin miljoonalle suomalaiselle, jolla on perintökaaren mukaan omistusta Venäjän anastamalla Karjalan alueella.

KASHMIR on kuuma kiista, jossa Intia ja Pakistan ovat kiisteleviä osapuolia. Myös Kiina on sekaantunut rajakiistaan. Pakistanilla on hallussaan Kashmirin länsipuoli, Intialla itäpuoli. Asiaa mutkistaa se, että Intian virallisiin karttoihin on piirretty koko Kashmir osaksi Intiaa. Ero Suomeen on valtava: Suomi ei edes piirrä alkuperäisiä rajojamme, vaikka raja on alun perin ollut ainoa vallitseva raja, tunnustettu, sovittu ja vakiintunut. Intia sen sijaan piirtää rajan, jota ei kukaan ole koskaan tunnustanut eikä se koskaan ole ollut vallitseva raja! Eipä ihme, että suomalaisia kutsutaan suomettuneiksi! Kashmir poikkeaa kuitenkin Karjalasta siinä, että Kashmir oli aikoinaan kokonaan Britannian siirtomaavallan alla, ja sen jälkeen kaksi uutta valtiota jakoi entisen siirtomaa-alueen. Sen jälkeen kaksi uutta valtiota alkoi havitella samaa maaplänttiä. Intian jaossahan periaatteena oli se, että muslimeja siirtyisi Pakistaniin ja hinduja Intiaan. Tämä johti massiiviseen teurastukseen maiden rajaseuduilla, ja suhteet ovat olleet sodan partaalla siitä lähtien. Kashmir on kuitenkin enimmäkseen islamilainen alue, joten sen kuuluminen Pakistanille, ainakin nykyisten rajojen suhteen olisi loogista.

KURDISTAN on olematon valtio, jonka syntyminen on edelleen epävarmaa. Tavallaan se muistuttaa 1800-luvun Suomea. Irakin kurdialueet ovat tunnustetuin kurdilaisten oma itsehallinto, kuten Suomen suuriruhtinaskunta. Kurdeja asuu Irakin-kurdien ohella neljässä muussa valtiossa, aivan kuten suomenkielisiä asui/asuu Ruotsissa (Meänmaa), Norjassa (Finnmark) ja Venäjällä (Vienan Karjala). Voisiko Kurdistan syntyä pelkästään Irakin kurdialueista? Voisiko "Turkin Vienan Karjala" havitella liittymistä tällaiseen itsenäiseen kurdivaltioon? Olisivatko tällaisen Kurdistanin "Suur-Kurdistanin" haikailijat yhtä tuomittuja kuin joissakin yhteyksissä tuomitut "Suur-Suomen" havittelijat? Turkin hyökkäykset Irakin kurdien kimppuun muistuttavat Venäjän sotaretkiä Suomen suuntaan. Jos Irakin kurdialue itsenäistyisi omaksi valtiokseen, heidän suuri uhkansa olisi Turkki, aivan kuten itsenäisen Suomen uhka on/oli Venäjä/Neuvostoliitto. Jos itsenäisen Kurdistanin alueita tyhjentäisi ja miehittäisi Turkki, se olisi selkeä vertauskohta itsenäisen Suomen aluemenetyksiin Karjalassa. Turkki tuomittaisiin, mutta miksi Neuvostoliittoa/Venäjää ei tuomita Suomen silpomisesta? Kurdistan ei ole vielä itsenäinen valtio - tulevaisuus näyttää mikä on Kurdistanin tulevaisuus.

KORSIKA on Ranskalle kuuluva saari, joka havittelee itsenäisyyttä. Vertailut Karjalaan eivät ole selkeitä. Jos Korsika itsenäistyisi, irtautuisiko se sitten EU:sta, ottaisiko se käyttöönsä jonkinlaisen oman rahansa? Jos se ei irtautuisi vaan pitäisi euron käytössä, millä tavoin itsenäisyys muuttaisi korsikalaisten arkea?

KOREA on kuuma kohde, koska korealaisten kansanluonteeseen näyttää kuuluvan enemmän ehdottomuutta ja tiukkapipoisuutta kuin monen muun kansan luonteeseen. Pohjois-Korea toteuttaa maailmanhistorian ehdottomimpaan kuuluvaa kommunistista yksinvaltaista totalitääristä diktatuuria. Etelä-Korea toteuttaa maailmanhistorian pisimmille vietyä markkinataloutta, yritteliäisyyttä ja talouskasvuun pyrkivää aherrusta. Näiden kahden ääripään kesken vallitsee kuitenkin sama kieli ja kulttuuritausta, jopa sukulaissuhteita. Korealla on kuitenkin yhtymäkohtia Suomen ja Karjalan historiaan. Suomen rajat piirsi sattumanvaraisesti Stalin, kun taas Korean jaon arkkitehtina oli samainen tyranni. Stalin aseisti Pohjois-Korean ja loi maasta stalinistisen diktatuurin. Stalin oli lietsomassa sotaa Koreaan, kuten hän lietsoi sotaa Suomeen marraskuussa 1917. Kuten Suomi vuonna 1918, myös Korea jakautui pohjoisten punikki-alueeseen (Suomessa Stalinin lietsomat vallankumoussodan aloittaneet punikit pitivät hallussaan etelää) ja vapaaseen etelään (Suomessa demokraattinen hallitus istui Vaasassa). Suomessa Stalinin ensimmäinen vallankumoussuunnitelma kariutui vuonna 1918 (uusi yritys aloitettiin 1939), mutta Korean jako pysyy edelleenkin. Sen sijaan että Pohjois-Korea olisi Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen irtautunut farssiksi muuttuneesta pelleilystä (pyjamaan pukeutunut pörröpää näyttelee maan johtajaa), se edelleen ylläpitää maailman äärimmäistä diktatuuria (miksiköhän maailman pahimmat diktatuurit ja imperialistit ovat melkein säännönmukaisesti kommunistivaltioita?). Suomessa Stalinin vuonna 1940 vetämä rajalinja on jäänyt Suomen itärajaksi, myös Korean jako on jäänyt voimaan, toistaiseksi. Erot Karjalaan ovat kuitenkin suuret: Koreassa ei ole etnisesti puhdistettuja alueita, ja Korean alueita ei ole siirretty osaksi Venäjää.

KAUKASUS on maapallon kuumimpia alueita. Se on tulvillaan aluekiistoja, sotia ja rajaselkkauksia. Georgiaan virallisesti kuuluva Abhaasian alue on siirtymässä näköjään natsisaksalaisen Anschluss-politiikan hengessä osaksi Venäjän federaatiota, jos nykyinen linja jatkuu. Abhaasia muistuttaa osittain Karjalaa vuonna 1939-40. Tuolloinhan Stalin tarvitsi Enson sellutehtaita ja Vuoksen sähköenergiaa. Stalin aloitti sodan ja kun ei päässyt juhlimaan syntymäpäiviään Helsingissä, sai sentään sellutehtaat ja Vuoksen vesivoimalat omiin sotaponnisteluihinsa. Abhaasiassa on niitä raaka-aineita, joita neoimperialististinen Venäjä tarvitsee Sotshin olympiaprojektien rakentamiseen. Ennustus kuuluukin, että ennen pitkää Georgian väitetään ampuneen "Mainilan laukaukset" ja Venäjä siirtyy "suojelemaan Abhaasiaa georgialaisilta", Abhaasian luonnonvarat siirretään Venäjän Olympia-rakennusprojekteihin ja loppu voidaan nähdä uutiskanavilta. Kaukasuksen Venäjään kuuluvat osat, etenkin Tsetsenia, on Venäjän häikäilemättömien hyökkäyssotien raunioittama ja sittemmin naurettavien vaalitulosten kautta niin uskollinen Moskovalle, että vaalien kannatusprosenttien nouseminen yli sadan on vain ajan kysymys... Tsetsenialaiset näkevät paljon yhtymäkohtia Suomeen ja Karjalaan. Kuten muuallakin Venäjän rajaseuduilla, katkeruus imperialistista Venäjää kohtaan on vankkaa. Myös Armenia ja Azerbaizhan kiistelevät alueista.

lauantai 10. toukokuuta 2008

Maailman huonoin matkaopas

Vaikka huonoja matkaopaskirjoja on tuotu markkinoille aina, vain yksi laskeutuu todella niin alhaiselle tasolle, että se erottuu kaikista muista.

Se on jo vanha kirja, vuodelta 1988. Huonoudessaan se on siis jo klassikko.

Kyseessä on potkut saanut Lonely Planetin kirjoittaja Jose Roleo Santiago, joka ehti tehdä opaskirjat Pakistaniin ja Bangladeshiin.

Saatuaan potkut hän teki kopion Lonely Planetin kirjoista, sai kirjalleen kustantajan Hongkongista, kirjapaino löytyi Bangkokista.

Kirjan nimi on Traveller's Roadway Survival Kit. Ostin sen aikoinaan Indonesiasta, Balin Ubudista 4000 rupiah'n hintaan, käytettynä. Vitsi on siinä, että kun kirjan takakannessa lukee "1st Edition", joku kirjan aiemmin omistanut on kirjoittanut sen alle kynällä "last" (viimeinen painos).

Kirja esittelee koko maailman "Roadwayt" 124 sivulla. Se tarjoaa kyökkifilosofiaa ja harhaan johtavaa tietoa sekä äärimmäisyyksiin meneviä klisheitä.

Kirja on jaoteltu maanosittain, ja kussakin esitellään äärimmäisen yksinkertaistaen "Route linkages" eli reittien linkityksiä. Teksti on niin järjetöntä, ettei siitä saa mitään tolkkua. Melkein kokonainen prosentti kirjasta esittelee Suomea, kuten reittiä Oulusta jonnekin.

From Oulo in Finland, for instance, world maps shows a route to Lake Inari and all the way to Russeness... Hardly any vehicles here, but any motorist that appears will pick you up.


Toinen teksti esiintyy Euroopan "Route linkages" -osiossa.

Finland is locally known as Soumi and is generally known for its sauna bath... Joensu is just three km away from the border of Russia and another 120 km to Leningrad erstwhile St Petersburg, and hence as might be expected there are Russian tourists here who might crowd you out of the youth hostel by their sheer number, but no hassle for there are sofas where you can spend the night.


Sitten mennään jo ihan sekaisin:

You go southward along the Russian border into Helsinki, where if you wish you can ship out back to Stockholm, or train it out towards Moscow for the Trans - Siberian train either to Vladivostok or Beijing, but it is generally going back overland up to Oulo via Warsawa, another seaport on the Baltic, or by boat from Stockholm to Helsinki, which is scenic route.


Tekstin tyyli muistuttaa jossakin määrin varhaisia Lonely Planet -oppaita, mutta siten, että maailman huonoin matkaopas onnistuu tekemään vain parodiaa, itsestään.

The Antipodes -otsikon alla esitellään lähinnä Australiaa, ja sanasta sanaan näin:

Visa Extension Apparently no hassle.

Tourist Information Centres These are apparently only in major cities.

Language No hassle here. if your native tongue is English this is where you will feel at home.

Health No health hazard here. So far as AIDS is concerned this area appears similarly contaminated.


Kirjan etu- ja takakansissa on kolme valokuvaa, joista kaikki on otettu ilmeisesti saman matkan aikana Kiinan länsiosissa.

Kirja on täydellinen floppi, täynnä käsittämättömiä filosofisia pohjanoteerauksia, itsestäänselvyyksiä tai turhia kommentteja, virheitä ja väärinkirjoitettuja nimiä ja sanoja sekä tahatonta komiikkaa.

Kirjailija esittelee itsensä tällä tavoin:

It was out of the mainstream existence with no roots anywhere and thus not tied down on time on which he continues to float and drift.


Mitä se sitten tarkoittaakaan...

Ilmastonmuutos-kritiikki Osa 5

Ilmastonmuutos on abstrakti käsite, joka herättää hallitsemattomia pelkotiloja heikoissa sieluissa. Kärjistettynä voisi väittää, että Ilmastonmuutos-propaganda lietsoo epävarmuutta, levottomuutta ja kauhua ihmisiin.

Ilmastonmuutos-hypetys on myös aiheuttamassa massiivisia tulonsiirtoja, joiden vaikutus voi olla tuhoisa: yrityksiä voi mennä nurin, ihmiset menettävät työpaikkansa.

Jo varhain aloitettu "päästökauppa" on tällainen mielipuolinen järjestelmä, joka aiheuttaa ongelmia, jotka on luotu ihan tyhjästä.

Päästökaupasta puhuttiin paljon aikaisemmin, mutta viime aikoina siitä ei ole enää paljonkaan kohistu.

Tässä mielipuolisen järjestelmän sudenkuopat:

Päästökauppa perustuu hihasta vedettyyn tarkastelujaksoon, joka ei olekaan ihan sattumanvarainen. Vuosi 1990.

Kun eri valtioiden alueella laskennalliset päästöt verrataan vuoteen 1990, saadaan vertailuluku, joka on joko noussut tai laskenut.

Päästökaupan olettamus on se, että jos päästöt ovat nousseet, joudut maksamaan. Jos päästöt ovat laskeneet, sinulle maksetaan.

Venäjä on tässä avainasemassa. Venäjän mielipuolinen luonnon saastuttaminen, raiskaaminen ja tuhoaminen saavutti huippunsa juuri 1990, kunnes koko demoninen järjestelmä ihmiskunnan onneksi lakkasi olemasta.

Nyt kun Venäjän nykyisiä teollisuuspäästöjä verrataan vuoteen 1990, Venäjän tilastoluku on huomattavasti vuoden 1990 lukuja alhaisempi. Venäjä siis voi tehdä kaksi asiaa. Molemmat ovat luonnon kannalta tuhoisia.

Venäjä voi ilmaiseksi lisätä omaa teollisuuttaan ja siten päästöjä. Luonto kärsii.

Tai Venäjä voi rikastua ja myydä "päästöoikeuksia" muille maille, jotka sitten siirtävät jälleen kerran rahaa tai omaisuutta tähän pohjattomaan ahneuden kaivoon, ja lisäävät omia päästöjään. Luonto kärsii.

Toisaalta jos Venäjä saavuttaisi vuoden 1990 tason, se voisi käyttää massiivisia öljytulojaan ja ostaa niillä lisää päästöoikeuksia. Luonto kärsisi vieläkin enemmän.

Jos ihmiskunta haluaisi vähentää päästöjä, se ensimmäiseksi luopuisi vuoden 1990 käyttämisestä vertailuvuotena (1995 voisi sopia paremmin).

Toiseksi se luopuisi päästökaupasta, joka ei käytännössä toimi, joka ainoastaan lisää saastuttamista ja joka rikastuttaa aiemmin eniten luontoa saastuttaneita valtioita.

Nyt järjestelmä itse asiassa palkitsee Venäjän siitä ympäristörikoksesta, jonka se teki havitellessaan yksipuoluediktatuurin maailmanherruutta ja samalla tupruttaessaan valtavat määrät myrkkyjä ilmaan, vesiin ja maaperään.

Venäjä saa rahaa siitä, että se juuri 1990 onnistui saastuttamaan maapalloa niin paljon. Jos vertailukohtana olisi 1995, Venäjä joutuisi maksamaan muille, ja nykyisenkaltainen Venäjähän en tunnetusti luovu mistään omastaan.

Nyt päästökauppa rokottaa niitä maita, etenkin Suomea, jotka vuoteen 1990 mennessä olivat jo ehtineet laittaa oman teollisuutensa päästöt jonkinlaiseen kuriin, ja palkitsee ne maat, jotka onnistuivat saastuttamaan maapalloa maksimimäärän juuri vuonna 1990, ennen Neuvostoliiton suurta ja mahtavaa romahdusta.

Käytännössä päästökaupasta aiotaan vapauttaa tietyt teollisuudenalat, jolloin järjetön systeemi rankaisee satunnaisesti joitakin yrityksiä mutta päästää toiset yritykset kuin koirat veräjästä.

Kyse on myös laajemmasta oikeudenmukaisuusongelmasta: vain tietyt elinkeinoalat aiheuttavat päästöjä, toiset elinkeinoalat eivät. Järjestelmä rankaisee sellaisia valtioita, jotka erikoistuvat saastuttaviin elinkeinoihin mutta palkitsee saastuttamattomia elinkeinoja harjoittavat valtiot. Kuitenkin koko ihmiskunta tarvitsee saastuttavien elinkeinoalojen tuotteita. Vaikka periaatteessa idea on erinomainen, käytännössä se rankaisee niitä valtioita, jotka urakoivat tietyillä elinkeinoaloilla. Pitäisikö esimerkiksi Suomen luopua kokonaan metsäteollisuudesta ja ryhtyä tuottamaan pelkästään kansantanssia, pitsinnypläystä ja runoutta? Mitä sitten tehtäisiin? Mistä sitten löytyy leipä?

Päästökauppa on periaatteessa hyvää tarkoittava järjestelmä, joka on tyhjästä luonut uusia ongelmia ja maksuvelvoitteita, lisännyt päästöjä ja palkinnut niitä, joilla on historiassa ollut eniten taipumusta maapallon tuhoamiseen.

Sitä ei kuitenkaan voida valvoa, saattaa voimaan tai ylläpitää muuten kuin rankaisemalla joko satunnaisesti tai laskuttamalla "heikointa yritystä" eli sellaista, joka ei lobbaamalla tai vilunkitoimilla pysty luikertelemaan vapauteen päästömaksuvelvoitteista.

Ja kuten aina tällaisissa typeryyksissä, tavallinen ihminen joutuu maksamaan laskun kohonneina energialaskuina, kallistuneina tavarahintoina ja entisestäänkin pilaantuvana ympäristönä.

perjantai 9. toukokuuta 2008

Lisää Myanmar-sanasta

Viime aikoina on seurattu Burman karmean luonnonkatastrofin vaiheita. Yksipuoluediktatuuria ylläpitävä vasemmistolainen juntta ei halua päästää maahansa avustusjärjestöjä - sen mittapuun mukaan avun päästäminen maahan on jonkinmoinen myönnytys.

Eri lehtien käytäntö maan nimestä on yhtä mielenkiintoinen. Helsingin Sanomat, jolle vasemmistodiktatuurien myötäilyssä on jo pitkät perinteet, jatkaa Myanmar-linjalla.

Suomen Kuvalehti näyttää pysyvän Burma-sanan takana. Hienoa!

Helsingin Sanomat väittää virheellisesti, että Burma olisi "entinen Burma". Kyllä se Burma on edelleenkin Burma, mutta Hesari näyttää olevan entinen laatulehti.

SanomaWSOY-konserniin kuuluva Ilta-Sanomat puolestaan käyttää myös Burma-sanaa, mutta 7.5. se väitti, että Burma on "sotilasjuntan mukaan Myanmar". Sekään ei pidä paikkaansa.

Kerrataan siis:

Burman nimi on aina ollut burmankielellä Mjanma. Niin maan nimi äännetään burmankielellä. Se on translitteroitu englannin kielen sääntöjen mukaan muotoon Myanmar. Englanninkielessä sanan loppuun on lisätty r-kirjain, koska muutoin Mjanma äännettäisiin jollakin muulla tavalla.

Maan virallinen nimi on Burman hallinnon mielestä Myanmar. Maan keskuspankin nimi on Central Bank of Myanmar.

Maan vakiintunut nimi kaikilla muilla kielillä on Burma tai Birma tai Birmania tai Birmanie tai jotakin vastaavaa.

Jos jonkin maan diktaattori tai vasemmistolainen sotilasjuntta vaatii, että muun maailman on pakko alkaa käyttää maan omakielistä nimeä, se saa vaatia.

Oleellista onkin seurata, mitkä mediat alkavat totella vasemmistodiktatuuria, mitkä puolestaan jatkavat vakiintuneen maan nimen käyttöä.

Miksi 9.5. on vuoden mustin päivä?

Joka vuosi sama teatteriesitys toistuu Moskovassa. Pokkaa venäläisillä ainakin on. Juhlia punaisen fasismin "voittoa"! Muu ihmiskunta suree.

Kun Stalin julistautui voittajana sodassa, jonka hän itse oli aikaansaanut ja aiheuttanut omalle kansalleen loppumattomia kärsimyksiä, alkoi perinne, jota ei ole saatu loppumaan.

Toinen maailmansota merkitsi puolelle Eurooppaa ajautumista punaisen fasismin uhriksi. Maa toisensa jälkeen nielaistiin yksipuoluediktatuurin alistuksen alle, ihmisiä vietiin Siperiaan GULAG-keskitysleireille orjatyöhön, joka myös lopulta näännytti useat heistä.

Toinen maailmansota ei suinkaan ollut mikään "suuri isänmaallinen sota". Se oli Stalinin aluelaajennussota, jonka hän lietsoi lukuisin sopimuksin Hitlerin kanssa.

Stalin oli aloitteentekijänä niissä suhteissa, jotka huhtikuusta 1939 alkaen lähensivät Neuvostoliiton ja Saksan tekemään salaisia sopimuksia muun Euroopan tuhoksi.

Toinen maailmansota ei ollut (pelkästään) Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota. Ei. Stalin ryntäsi täynnä intoa Saksan luokse tekemään sopimuksia, joiden nojalla Neuvostoliitto itse hyökkäsi Itä-Puolaan ja oli valmis järjestämään yhteiset voitonjuhlat natsien kanssa, sen jälkeen kun koko Puola oli jaettu ja lakkautettu.

Itsekeskeiset venäläiset ruikuttavat omaa "kohtaloaan" toisessa maailmansodassa, vaikka he itse eivät epäröineet hetkeäkään aloittaa sotia, miehittää itsenäisiä valtioita ja anastaa esimerkiksi Suomelta Suomen laillisia ja tunnustettuja alueita.

Neuvostoliitto ehti hyökätä Suomeen, miehittää Baltian ja Bessarabian ja asettaa puna-armeijan hyökkäysasemiin ennen kuin Saksa aloitti oman hyökkäyksensa Neuvostoliittoa vastaan.

Saksan rikokset ihmisyyttä vastaan tunnetaan, mutta Venäjä/Neuvostoliitto teki kaiken ensin, kauemmin ja laajemmin seurauksin.

Venäjä aloitti valtiollisilla juutalaisvainoilla jo 1881. Pogromit kumosivat juutalaisten ihmisoikeudet koko Venäjän imperiumin alueella, alueella, jossa asui noin 70 prosenttia maailman tunnetuista juutalaisista. Venäjän valtiollinen juutalaisviha kosketti siten useampaa juutalaista prosentuaalisesti ja absoluuttisesti kuin Saksan juutalaisviha.

Venäjä aloitti ihmisryhmään perustuvat eksterminoinnit jo 1917, kun tiettyyn ammattiryhmään kuuluvat ihmiset "likvidoitiin". Leninin "logiikan" mukaan tiettyyn ryhmään kuuluminen jo sellaisenaan johti kuolemantuomioon.

Venäjälle perustettiin Euroopan ensimmäinen siviilivankeja varten perustettu keskitysleiri jo 1923, kun Solovetskin arvokas ortodoksiluostari muutettiin pakkotyöleiriksi Venäjän kansan sivistyneistöä ja muuta parhaimmistoa varten.

Venäjällä aloitettiin silmitön kansalaisten vaino, yölliset pidätykset, ihmisten joukkomurhat ja terrori jo 1937, kun Stalinin "puhdistukset" pääsivät kaikessa kauheudessaan vauhtiin.

Joka vuosi 9.5. merkitsee tämän punafasistisen terrorin "voittoa" demokraattisesta ja vapaasta maailmasta. 9.5. antoi Stalinille "vapaat kädet" levittää kalmanhajuista tyranniaan joka suuntaan: Itä-Eurooppa alistettiin ensin, sitten Stalin levitti väkivaltaisen vallankumouksen Koreaan, joka on pysynyt jaettuna siitä lähtien.

Toukokuun 9. päivänä Venäjän kansan pitäisi pukeutua tuhkaan ja säkkeihin ja käydä ortodoksikirkoissansa pyytämässä armahdusta maailmanhistorian törkeimmästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan: väkivaltaisesta kommunistisesta maailmanherruuden tavoittelustaan, jonka seurauksena eri arvioiden mukaan jopa melkein 100 miljoonaa ihmistä menetti henkensä.

Toukokuun 9. päivä on vuoden mustin päivä, punaisen fasismin röyhkeän "voiton" päivä.

torstai 8. toukokuuta 2008

SAS ja kehno tiedotuskäytäntö

Saan kouralliselta matkailualan yritykseltä tiedotteita. Kaipaisin useampiakin - etenkin suomalaiset matkanjärjestäjät menettävät pisteitä kun eivät toimita uutuusmateriaaliaan matkailutoimittajille. Olympia on ainoa matkatoimisto , jolta tulevat säännöllisesti esitteet.

Lentoyhtiöistä Finnair ei tiedota mitään matkailutoimittajille, mikä on käsittämätöntä. Finnair ja suomalaiset matkailutoimittajat ovat käytännössä samalla puolella, mutta jos toinen osapuoli ei tiedota, ei toinenkaan voi työskennellä.

Erikoinen tapaus on SAS.

Skandinaavien lentoyhtiö ei toimi Suomen puolella, lukuun ottamatta tytäryhtiötä Blue1, jonka tarpeellisuudesta voi olla monta mieltä.

SAS on harrastanut sekä aktiivista nettitiedotusta (katastrofaaliset kalustouutisoinnit ovat olleet osa tiedotusta) että fax-tiedotteita.

Meillä meni aikoinaan lämpöpaperi-fax vaihtoon ja tilalle ostettiin mustesuihku-fax. Se on sekin aataminaikuista teknologiaa, kuten koko fax-järjestelmä. Kuka enää faxaa nykyään mitään?

SAS faksaa. Ja paljon. Ja vieläkin enemmän.

Jouduin moneen kertaan lähettämään vihaisia sähköpostiviestejä moneen eri osoitteeseen, ennen kuin faxien tulva alkoi vähentyä.

Ajatelkaa:

- Paperi maksaa.

- Paperi on aina luontoa kuluttava tuote.

- Mustesuihkufaxin muste maksaa, ja sitä paitsi se kuluu nopeasti.

- Kuka ylipäätään lukee noita tiedotteita faxista, jos ne saapuvat myös sähköpostiin?

SAS lähetti ainakin kerran kvartaalitiedotteen faxin kautta. Se tukki koko koneen. Paperi loppui, ja kun saavuin seuraavan kerran faxin luo, paperia piti syöttää lisää, ja lopulta tiedotteen laajuudeksi paljastui yli 20 sivua.

Tämä on silkkaa terroria.

Nyt fax saa olla rauhassa, vaikka SAS:n allianssipartnerit edelleenkin faxaavat tiedotteitaan. Niitä onneksi tulee vain harvoin.

SAS ampui itseään jalkaan. Ärtymys massiivisten faxien vastaanottamisesta on niin suuri, että lentoyhtiö olisi mukava laittaa jonkinlaiseen boikottiin. Toisaalta sen omat sekoilut kalusto-ongelmineen hoitavat senkin asian kuntoon ilman että itse tarvitsee vaivautua.

Mutta oikeasti: Älkää enää faksatko tiedotteita, jos haluatte antaa myönteisen kuvan toiminnastanne! Tack så himla mycket!

Matkalehtien arvioita

Matkalehdet ovat vaikea genre. Ongelmaa olen sivunnut tavallaan ensimmäisessä blogissani, jossa käsittelin kysymystä, miksi matkaoppaita on melkein turha mainostaa.

Matkalehdissä tämä sama ongelma näkyy siinä, että matkalehden artikkelit eivät ehkä kosketa millään tavalla lukijaa, jos tämä ei ole menossa juuri siihen kohteeseen, jota artikkeli käsittelee.

Samalla kun matkajuttuja on jo melkein kaikissa lehdissä, mitä lisäarvoa antaa matkailuun keskittyvä lehti?

Toinen ongelma on siinä, että massat matkustavat Suomesta käsin edelleen matkanjärjestäjien kohteisiin, missä matkanjärjestäjillä on kattava tietopaketti ensinnäkin esitteissä, toisaalta myös kohdekansioissa.

Kolmas ongelma liittyy toiseen faktaan. Kun matkanjärjestäjien, osin pinnallinen tai puuttellinen informaatio on kaupallista (esitteet myyvät hotelleja, eli niissä ei voi analysoida hotellia "liian" rehellisesti), ja lehti tekee läheistä yhteistyötä matkanjärjestäjien kanssa (myy ilmoitustilaa, mahdollisesti saa ilmaisia matkoja matkanjärjestäjiltä), kuinka vapaata ja riippumatonta matkalehden sisältö voi olla matkanjärjestäjien omista intresseistä?

Voiko siis matkalehti olla riittävän analyyttinen ja kriittinen, riittävän tasapuolinen ja kattava, jotta se voisi tarjota lisäarvoa matkailun suurkuluttajalle?

Meidän ratkaisumme on ollut selkeä: me teemme kirjoja, joissa on riittävästi kapasiteettia kokonaiskuvan antamiseen matkakohteesta. Kun kirjoissa ei ole mainoksia, ei tarvitse huolehtia eri intressipiirien painostuksesta. Saa kirjoittaa kokonaisuudessaan sen tilanteen, mikä kohteessa vallitsee, kritiikkeineen kaikkineen.

Minun suosikkini on ehkä yllättäen rovaniemeläinen Matkalehti. On jo sellaisenaan kunnioitettavaa, että lehti jaksaa ilmestyä Helsingin ulkopuolella. Tämä näkyy mielestäni positiivisena sisällössä: on enemmän analyysiä, enemmän tutkimusta, enemmän riippumattomuutta.

Yhtä lailla lähelle pääsee suosikkiasemaa Mondo, joka yhdistelee travelleri-henkeä laadukkaaseen, jopa snobbailevaan mielikuvamainontaan. Mondon ilmiselvä esikuva on ruotsalainen Vagabond. Ruotsin suuri yleisö on kuitenkin hyvin erityyppistä kuin suomalainen suuri yleisö, joten suora idean siirtymä ei aina toimi.

Matkaopas-lehti aloitti mielestäni surkeasti. Usealla alalla lainvastaista monopoliasemaa ylläpitävä mediakonserni lanseerasi sen massiivisella konsernin sisäisellä mainostuksella ja tuotti julkkislähtökohtaista pinnallista puppua, vailla matkailun syvemmän hengen ymmärrystä. Onneksi päätoimittaja on vaihtunut, asenteet on korjattu nöyremmiksi ja töitä on tehty enemmän.

Silti matkalehtien asema matkailun suurkuluttajien keskuudessa jää lievästi kyseenalaisiksi.

Matkalehdessä hyvää on koko matkailukentän uutisten kattaminen kaikessa laajuudessaan. Matkailuala on maailman suurin bisnes, ja siitä syntyy uutisia koko ajan. Matkalehti seuraa alaa parhaiten.

Mondossa hyvää on kekseliäisyys, innovatiivisuus, korkealuokkainen matkajournalismi ja yleensä laatu. Mondo on hyvä ideointimedia, jos etsii uusia matkakohteita.

Matkaopas-lehti etsii vielä uskottavuuttaan, vaikka on sitä kyllä jo runsaasti haalinut. Silti koko sivun mainokset pääkaupunkiseudun monopolilehdessä osoittavat, millaisilla vilunkikonsteilla kilpailulainsäädäntöä rikotaan ja yhden konsernin tuotteita tuputetaan suurelle yleisölle.

Lopultakin kyse on matkailusta, harrasteesta, ei niinkään mediavallan pönkittämisestä ja kilpailijoiden tuhoamisesta.

Harrastelehteä tulisi tehdä innostuneesti, rakkaudesta alaan eikä niinkään bisneksenä.

Miksi matkaoppaan myöhästelevät

Me ilmoittelemme matkaoppaistamme etuajassa, jotta kirjakaupat, kirjastot ja itse asiakkaat tietäisivät mitä odottaa. Sitten kun opas viivästyy, tulee kyselyitä ja me myymme "eioota". Jo etukäteen.

Tämä on kaikki harmillista, etenkin kun kyseessä on sesonkituote, ja sesonki on jo ehtinyt alkaa.

Me teemme matkaoppaita huolellisesti. Kolme pääsarkaa: itse teksti, kuvamateriaali ja kartat vaativat kukin täydellisen työrupeaman. Eikä riitä, että teksti, kuvat ja karttapohjat on luovutettu kustantajalle. Sen jälkeen vasta alkaa kustantajan työ.

Totuus on se, että suomalainen matkaopaskustantaja joutuu työstämään materiaalin huomattavasti pienemmällä porukalla kuin monet kansainvälisesti tunnetut opassarjat.

Jokainen Lonely Planet on näköjään 20-30 henkilön yhteishanke. Siis kukin työntekijä erikoistuu tiettyyn siivun. Meillä kirjan kirjoittajan/jien ohella on vain 3-5 henkilöä kirjaa kasaamassa.

Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

Huonoa on tietysti massiivinen työmäärä ja siksi ajallisistä syistä johtuvat viivytykset. Vuorokaudessa on vain 24 tuntia, ja osa siitä täytyy uhrata nukkumiselle.

Hyvää on paljon. Kun kolme henkilöä kasaa kirjan, kommunikaatioon tulee mahdollisimman vähän väärinymmärryksiä. Kartanpiirtäjän ja taittajan lisäksi kustantaja (allekirjoittanut) on se, joka hallinnoi koko materiaalin. Teksti, kartat ja kuvat ovat paljon helpommin hallittavissa kokonaisuutena, kun editoija kommunikoi suoraan tekijän kanssa, ja edelleen materiaalin luovutuksen jälkeen taittajan kanssa.

Kun vertaa meidän omia opaskirjoja kansainvälisiin, 20-30 henkilön tuottamiin tekeleisiin, huomaa englanninkielisissä oppaissa suuria ongelmia. Kuvat eivät liity tekstiin. Kartat eivät synkkaa tekstin kanssa.

Kun pieni joukko tekee tiiviisti yhteistyötä kunkin suomalaisen matkaopaskirjan eteen, kaikki materiaali synkkaa keskenään ja tulee vähemmän virheita.

Kun kuitenkin työmäärä yhtä henkilöä kohti on niin suuri, aikaa ehtii vierähtää ja aiemmin ennustettu ilmestymipäivä siirtyy eteenpäin.

Lopputulos on kuitenkin se, että kirja on mahdollisimman luotettava. Siihen ainakin pyritään.

maanantai 5. toukokuuta 2008

Matkailu Venäjälle

Kannattaako Venäjälle matkustaa?

Yleisesti matkailun maailmassa on kahdentyyppisiä kohteita. Yhtäältä on maita tai kaupunkeja, jonne monet haluavat matkustaa ja kysyntää varten rakennetaan riittävä tarjonta: on reittilentoja, tilauslentoja, paketteja ja valmius omatoimimatkailuun. Perillä rakennetaan riittävästi hotelleja ja muita palveluja.

Toisaalta on sellaisia matkakohteita, jonne ei ehkä ole tunkua mutta jonne yritetään eri tavoin houkutella.

Suuret metropolit kuten New York, Pariisi ja Lontoo sekä huippusuositut kestokohteet kuten Rooma, Thaimaa tai Praha ovat yksinkertaisesti niin suosittuja, että perillä ei meinaa saada jalansijaa kaikilta turistiryhmiltä, jotka tungeksivat joka paikassa.

Vähän suosittuja kohteita puolestaan markkinoidaan mitä merkillisimmin keinoin messuilla, televisiossa ja muualla, eikä silti monikaan halua mennä perille saakka. Esimerkiksi Malesia on sellainen kohde, jonka markkinointiin on laitettu miljoonia ringgittejä, mutta vetovoimaa ei ole riittävästi.

Venäjä kuuluu kategoriaan ei-halutut matkakohteet. Venäjän valtiolla on vain vähän ystäviä. Euroopassa suurin ystävä on tämä meidän kaikkien suuresti kunnioittama Suur-Serbia sekä kakkosena arvostettu ja kunnioitettu Valko-Venäjä. Myös sellaiset merkittävät valtiolliset jätit kuin Transdnestr ja Abhaasia näyttävät olevan suurimpia Venäjän ystäviä. Ja tietysti Venäjälle haluavat nämä jälkitaistolaiset menninkäiset, joille yhteiskuntajärjestelmän 180 asteen muutos ei ole vähentänyt sokeaa lojaalisuutta tätä maata kohtaan.

Mutta entäs vakavasti?

Meidän oma työmme Venäjän matkailun parissa ei liity varsinaisesti matkailun edistämiseen vaan pikemminkin neuvojen antamiseen niille, jotka Venäjälle eri syistä haluavat matkustaa. Tärkeintä on jakaa todellista tietoa siitä, mitä rajan takana oikeasti on, mitkä ovat taustat, miten toimitaan ja mitä kannattaa ottaa huomioon.

Monet uskovat, että matkaopaskirja on mainos. Näinhän ei suinkaan ole. Joskus matkaopaskirja on anti-mainos, eli todellisuuden kuvaaminen antaakin kielteisen, jopa luotaantyöntävän vaikutelman kohdemaasta.

Suomalaiset matkatoimistot tekevät itse asiassa aivan loistavaa työtä Venäjän-matkailun eteen. Ilman tätä työtä Venäjä olisi kokonaan pimennossa. Kaikki kunnia näille suomalaisille tahoille, jotka järjestävät viisumit ja kertovat selkokielellä harva-se-päivä muuttuvista säädöksistä rajoilla ja perillä.

Mutta on mutta vaikka voissa paistais...

Itse olen halunnut laittaa Pietarin matkaopaskirjatuotannon "boikottiin", lähinnä kahdesta syystä:

1) Pietari ylläpitää vastenmielistä kaksihintajärjestelmää. Se on rasistisen luonteensa lisäksi epäoikeudenmukainen ja raivostuttava järjestelmä. Teatterin lippuluukulla ja museon ovella ei ole mukavaa vastaanottaa epäileviä, jopa vihaisia mulkoiluja, koska henkilökunta arvailee turistin kansallisuutta: onko tämä etuoikeutettu "ylirodun" edustaja, vai halveksittu ulkomaalainen, joka laitetaan maksamaan enemmän kuin etuoikeutetut. Tämä asenne ärsyttää ja johtaa boikottimielialaan.

2) Pietarin hintataso on hilattu yläkanttiin, etenkin hotelleissa ja ravintoloissa. Jos hotellin taso on keskinkertainen mutta hintataso luksusluokkaa, silloin hinta/laatu-suhde on kehno ja asiakas on tyytymätön. Takana ovat ne ajat, jolloin Pietarin ravintolalasku heijasti paikallisen väestön ostovoimaa. Nyt hintataso voi nousta jopa kalliin läntisen Euroopan hintatason yläpuolelle, vaikka paikallinen eläke on 100 euroa kuussa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Pietari olisi monumentaalinen suurkaupunki, etenkin sen historiallinen keskusta. Mutta maailmassa on lukemattomia monumentaalisia kaupunkeja, joissa ei käy juuri yksikään suomalainen turisti. Kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.

Tosiasiahan on se, että venäläiset ihmiset osaavat olla äärimmäisen miellyttäviä, mielenkiintoisia tai muuten vaan kohtaamisen arvoisia. Mutta heidän kohtaamisensa Venäjän laajojen rajojen sisäpuolella on tehty mahdollisimman kalliiksi, hankalaksi ja nöyryyttäväksi.

Venäjän matkailun tuhoavia ominaisuuksia ei ole vaikea listata:

- Venäjä alkaa olla yksi todella harvoista eurooppalaisista valtioista, jonne edelleen tarvitaan viisumi. Viisumi on kallis, se on hankalaa, jopa nöyryyttävää hankkia ja se muodostaa jo korkean kynnyksen kaikelle massamatkailulle.

- Venäjän byrokratia on palannut vapauden vuosien jälkeen. Nyt pakollinen rekisteröityminen aiheuttaa päänvaivaa ja pelkotiloja. Ei tarvita kuin yksi käynti miliisin toimistossa, uhkauksineen kaikkineen, kun matkailu Venäjälle loppuu kuin seinään ainakin yksilön tapauksessa.

- Venäjän rajavyöhykkeen laajentaminen on toinen byrokraattinen painajainen, kun ei enää saa vapaasti liikkua alueilla, jotka sentään useammankin sopimuksen nojalla ovat ihan silkkaa Suomen tasavaltaa eikä Venäjää ollenkaan. Vähemmästäkin voisi suutahtaa.

- Venäjä on myös lähes ainoa Euroopan valtio, jossa ei kelpaa autovakuutuksen niin sanottu vihreä kortti. Sen sijaan rajoilla pitää jonottaa ilmeisen turhanpäiväistä venäläistä vakuutusta, joka rokottaa matkakuluihin aikamoisen lisäloven.

- Venäjän rajalla uhrautuu aivan liikaa aikaa. Kun Saksasta saa ajaa Hollantiin 130 kilometrin tuntivauhtia, Venäjän rajalla voi päästä tunnissa 130 metriä eteenpäin, jos hyvin onnistuu ajoittamaan rajallemenon. Euroopan alueella ei ole enää jonoja monellakaan raja-asemalla.

- Venäjän maantiet ovat ällistyttävän huonossa kunnossa. Toki poikkeuksiakin on, mutta ne loppuvat yhtä nopeasti kuin mitä ne myönteisyydessään yllättävät. Käytännössähän 100 kilometriä hyvää maantietä ei herätä mitään huomiota, mutta 100 metriä perunapeltoa riittää pilaamaan matkan tunnelman ohella koko auton.

- Venäjän miliisin toimet aiheuttavat ärsytystä. Miliisejä kyttää varmoilla sakkopaikoilla ja pysäytyksiä tapahtuu tuon tuosta. Kun kolmannet sakot on langetettu 300 kilometrin matkalla, alkaa jo katua päätöstä lähteä Venäjälle.

- Hinta ja laatu eivät Venäjällä vastaa toisiaan. Tiedetään toki, mitä hotellihuone voi jossakin Pariisissa maksaa, mutta Murmansk tai Käkisalmi ei nyt vaan satu olemaan Pariisi. Kun pikkukylän Stolovaja (neuvostoaikainen ruokala) laskuttaa jo melkein 6 euroa itsepalveluruokalan pöperöistä, on illuusio halvasta Venäjästä kadonnut lopullisesti.

Annan mielelläni jatkossakin vihjeitä, vinkkejä, hintatietoja ja opastusta rajantakaiseen Karjalaan. Haluan olla luotettava ja oikeassa. Käyn paikan päällä kysymässä ja tarkistamassa asioiden tilan. Mutta millään ilveellä ei rehellinen suomalainen pysty tekemään mustasta valkoista tai päinvastoin: Venäjä matkailutuotteena nyt vaan ei oikein ole kunnossa.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Abhaasian tilanne

Abhaasia on nyt keskeinen pelinappula "hullun vuoden" 2008 tapahtumissa.

Tänään Heikki Talvitie antoi televisiossa tyylipuhtaan suomettuneen kommentin. Hän nosti Venäjän muiden yläpuolelle todetessaan, että Venäjä on suurvalta ja että Georgian olisi syytä alistua, nöyrtyä, mennä kyykkyyn, peräytyä, vetäytyä, vetää itsensä hirteen (lukija saa itse valita verbin, joka parhaiten kuvaa suomettuneisuuden vaatimaa itsenihilointia suhteessa muiden yläpuolella nostettuun valtioon).

Talvitien näkemyksen mukaan on olemassa kahdenlaisia valtioita. Niitä, jotka tottelevat, alistuvat ja menevät kyykkyyn, sekä Venäjä, joka tekee ihan mitä itse haluaa.

Kansainvälinen yhteisö ei kuitenkaan tunnusta "suurvaltoja" kansainvälispoliittisina valtioyksikköinä. Sopimuskumppaneina tai neuvottelukumppaneina valtiolla on samavertainen status.

Talvitie myös väitti televisiossa, että Abhaasian tilanne "alkoi" Kosovon itsenäistymisestä. Tämä ei vastaa totuutta.

Venäjällä on ollut joukkonsa Abhaasiassa jo kauan ennen Kosovon itsenäistymistä. Venäjä on jaellut Venäjän valtiollisia passeja abhaaseille jo vuosia ennen Kosovon tapausta.

Puuttumatta tässä tarkemmin Abhaasian tilanteen historiallisiin vaiheisiin, todettakoon, että Abhaasiassa liikutaan vaarallisilla vesillä.

Abhaasian tilanne muistuttaa natsi-Saksan vuoden 1938 tapahtumaa, jossa se liitti itseensä itsenäisen Tsekinmaan sudeettialueet, joissa suurin osa asukkaista oli etnisiä saksalaisia. Tätä tekoa pidetään etenkin postuumisti suurena virheenä.

Siinä Saksa sai neuvotteluteitse ja kansainvälisen suostumuksen kautta oikeuden liittää samankielisiä alueita omaan, yhdistymisten kautta syntyneeseen kansallisvaltioonsa.

Kansallisvaltioihanteen näkökulmasta sudeettialueiden liittäminen Saksaan ei ollut pelkästään paha asia, mutta käytännössä se johti kansallissosialistisen Saksan itsetunnon kohoamiseen. Kun aluelaajennukset pääsivät alkuun, ei niistä ollut tulla loppua ennen kuin koko Kolmas valtakunta romahti. Sitä ennen oli kuollut miljoonia eurooppalaisia, tuhansia kaupunkeja ja kyliä oli tuhoutunut ja koko manner oli taantunut jonnekin kivikauden ja barbarian välimaastoon. Jos ja kun Saksan toimet sudeettialueiden liittämiseksi Saksan yhteyteen oli sykäyksenä koko toiselle maailmansodalle, vertauskuva nostaa hälytystilaa.

Venäjän suhde Abhaasiaan on sikäli poikkeava, että Abhaasia ei vastaa mielikuvaa saksankielisistä Tsekinmaan sudeettialueista. Venäjä on kuitenkin myöntänyt abhaaseille Venäjän valtiollisia passeja, mikä toimenpiteenä on räikeä ja hälytyskelloja soittava.

Toinen vertauskuva on Karjalan anastus. Karjala oli muiden Suomen maakuntien tai läänien tai alueiden tapaan osa tunnustettua itsenäistä ja suvereenia Suomen tasavaltaa. Suomi oli ollut osa Venäjän imperiumia, mutta Venäjä oli antanut tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle, Suomi oli irtautunut Venäjän valtapiiristä ja toimi itsenäisenä valtiona.

Suomi onkin ainoa emämaastaan irtautunut uusi valtio, jonka laillisia ja tunnustettuja alueita on entinen emämaa anastanut itselleen, sopimusten ja tunnustusten vastaisesti.

Abhaasia uhkaa nostaa Georgian valtion toiseksi, Suomen rinnalle. Kun Georgia itsenäistyi irtautuessaan Neuvostoliitosta, se sai tunnustuksen omasta alueestaan.

Abhaasia kuitenkin eroaa Karjalasta siinä, että Karjala säilyi elimellisenä Suomen osana aina vuoteen 1940 saakka, jolloin natsi-Saksan kanssa tehdyn laittoman ns. etupiirijakosopimuksen (Molotov-Ribbentrop) mukaisesti Neuvostoliitolla oli vapaat kädet Suomen suhteen - Suomi "kuului" Neuvostoliiton "etupiiriin".

Abhaasia sen sijaan on ollut de facto itsenäinen alue, jossa Georgian hallinnolla ei ole ollut jalansijaa.

Abhaasien mahdollinen toive itsenäisyydestä voi kuitenkin joutua saman tien unohduksiin, jos ja kun Venäjä liittää tämän "sudeettialueen" osaksi uudelleen nousevaa, aluelaajennuksia haikailevaa imperialistista Venäjää.

Jos Venäjä lähiaikoina aloittaa Abhaasian alueen liittämisen itseensä, ollaan hyvin vaarallisella tiellä.

Jos kansainvälinen yhteisö ruokkii Venäjän aluelaajennuspolitiikkaa (jota yleisesti kutsutaan fasismiksi tai imperialismiksi), Venäjä tuskin tyytyy pelkkään Abhaasiaan.

Jos Venäjä liittäisi samaa kieltä ja kulttuuritaustaa omaavan Valko-Venäjän itseensä, olisivat toteutuneet sekä sudeettialueiden (Abhaasia) liittäminen Venäjään että Anschluss (joka viittaa Itävallan liittämiseen Saksaan). Tällaiset vertauskuvat osoittavat, miten vaarallisella tiellä kansallistuntoa, muukalaisvihamielisyyttä ja muutenkin vihanlietsontaa harrastava Venäjä saattaisi olla lähitulevaisuudessa.

Näkisin oikeutettuna itsenäisen, suvereenin ja riippumattoman Abhaasian, jos se voisi elää ilman yhtäkään Venäjän kansallisia symboleja kantavaa sotilasta.

Valitettavasti visio täysin itsenäisestä ja riippumattoomasta Abhaasian valtiosta näyttää olevan se kaikkein epätodennäköisin skenaario. Ja siksi Abhaasiasta on tulossa "hullun vuoden" 2008 todellinen kuuma peruna.

Burma vai Myanmar?

Kun Burmassa tapahtui tuhoisa myrsky, maa on jälleen uutisissa esillä.

Pitäisikö Burmasta käyttää nimeä Myanmar?

Ei. Burma on Burma.

Maan yksipuoluediktatuuria ylläpitävä juntta on syyllinen niin moneen turmaan ja surmaan, että olisi väärin noudattaa sen lanseeraamaa uutta valtion nimeä.

Burma on vakiintunut valtion nimi. Se sopii suomalaiseen suuhun hyvin. Jokainen tietää, mikä maa Burma on.

Monella maalla on kansallinen nimi, joka poikkeaa kansainvälisestä nimestä. Suomi on lähin esimerkki - muu maailma kolmea Baltian maata lukuun ottamatta tuntee maamme nimellä Finland tai jotakin vastaavaa.

Jos Suomessa vallan kaappaisi kommunistinen sotilasdiktatuuri (epätodennäköistä), ja se uhittelisi, että maamme nimi on pakko kirjoittaa englanniksi Suomi, tuskin siihen kukaan suostuisi. Miksi sitten suostutaan tottelemaan burmalaisia alistavaa diktatuuria?

Niinpä. Miksi suostutaan?

Helsingin Sanomat myötäilee muutenkin äärivasemmistolaisia diktatuureja, ja käyttää muotoa Myanmar (Hesarista tuli Venäjä-kriittinen vasta sen jälkeen kun kommunistit menettivät diktatuurinsa). Journalistisesti Hesari korkealuokkaisempi Aamulehti käyttää Burmaa. Bangkok Post käyttää järjestelmällisesti Burma-nimeä, kun taas Suomessa Yleisradio ja MTV3 käyttävät Myanmaria.

Monella maalla on monia nimiä. Saksalla lienee maailmanennätys: Saksa, Tyskland, Germany, Allemagne, Deutschland, Némecka, Német jne. Saksa ei voisi vaatia kaikkia muita maita käyttämään omasta maastaan sanaa Deutschland. Burman juntta on vaatinut ja aika pitkälle onnistunut. Miksi?

Suomen kielessä on sekä omaperäisiä valtionnimiä, kuten Viro (tulee Virumaan maakunnasta), Ruotsi (tullee Roslagenin alueesta) ja Saksa (tulee ilmeisesti Saksin maakunnasta). Suomen nimi tulee Turun seudun Suomen maakunnasta, jonka nimi nykyäänkin on Varsinais-Suomi (se varsinainen Suomi).

Suomen kielessä olisi siten luontevaa käyttää vakiintunutta nimeä myös Burmasta, koska suomalaiset eivät myöskään käytä sanoja Eesti, Sverige, Deutschland tai Finland edellä mainituista maista.

Myanmar on täynnä ongelmia. Ensinnäkin y ja a sopivat kehnosti samaan sanaan, saatikka samaan tavuun. Niinpä englanninkielinen Malaysia on muutettu suomessa muotoon Malesia. Kun kieli pakotetaan ääntämään y ja a samassa tavussa, ollaan jo itsepetoksen tiellä. Sana tulisikin kirjoittaa joko Mjanma tai Myänmär, joista ensinmainittu on ääntämismuodon mukainen kirjoitusmuoto. Toinen muoto muistuttaa suomalaista paikkakuntaa Mynämäki, joten se voisi olla siinä mielessä luonteva.

Englannin kielessä viimeinen r-kirjain ilmaisee ääntämismuodon, joka burmalaisten omassa käytössä on siis mjanma.

Olisi kuitenkin absurdia, jos Suomessa, ainoana maana maailmassa, alettaisiin kirjoittaa Burma muodossa Mjanma. Se olisi kuitenkin ainoa kieliopillisesti ja äänteellisesti oikea muoto.

Näinhän suomessa muutenkin toimitaan: China on Kiina, Japan on Japani, Cyprus on Kypros ja Kenya on Kenia. Maan nimi on joko ihan oma tai sitten se on mukautettu suomen kielen kielioppisääntöihin.

Myanmar-muodossa kuitenkin toimitaan joka suhteessa väärin: se ei vastaa ääntämistä, se ei vastaa suomen kielen sääntöjä ja se ei noudata perinteistä maan nimeä.

Diktatuuri on vain käskenyt ja Hesari ja muut tottelevat.

Myöntyväisyyden, tottelemisen ja alistumisen linjallaan Hesarilta ja muilta "suomettuneilta" medioilta on unohtunut vauhdin hurmassa se, että Burmassa yksipuoluediktatuuri on syyllistynyt niin moneen surmaan ja turmaan, että Burman roistojen totteleminen tekee näistä medioista tavallaan osasyyllisen yksipuoluediktatuurin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Jos Hesari ja muut mediat sokeasti toistelevat mitä Burman juntta käskee maan nimiasiassa, signaali on sellainen, että juntta voi tehdä myös ihmisoikeuksilla ihan mitä se itse lystää.

Joten, puhutaan vain jatkossakin Virosta, Ruotsista, Saksasta ja Burmasta.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Sananvapauden suurin haaste Suomessa

Suomessa ei nähtävästi ole ymmärretty sananvapauden ongelmaa.

Tänään vietetään sananvapauden päivää.

Sananvapaus koskee vain niitä kysymyksiä, joiden suhteen yhteiskunnassa on tabuja, kieltoja ja pakolla vaientamisia.

Melkein kymmenen vuoden ajan olen tutkinut maantieteellistä aluetta, joka Suomessa on ollut tabu. Siitä puhuminen on kielletty tai siitä puhumista on pakolla vaiennettu.

Kyse on toisen maailmansodan aikana Suomelta anastetuista alueista, joiden suhteen Suomessa olisi loputtomasti keskusteltavaa.

Eri vuosikymmeninä Karjalasta (sekä muista pakkoluovutetuista alueista) keskustelua on kielletty erilaisin verukkein. On kielletty puhumasta, "elämöimästä" tai "haikailemasta" Karjalaa.

Tämä on se aihe, joka koskettaa sananvapautta enemmän kuin mikään muu.

Suomessa sananvapaus testataan Karjala-keskustelulla.

Sananvapaudesta on tehty sen irvikuva, kun on rienattu kansalaisten kunnioittamia asioita, henkilöitä tai instituutiota.

Kansan kunnioittamien asioiden irvailu ei kuitenkaan liity sananvapauteen. Kyseessä on joko kunnianloukkaus tai vastaava teko, joka joissakin tapauksissa voidaan myös tulkita rikokseksi.

Karjala-kysymyksen avoin, esteetön ja asiapitoinen käsittely ei ole onnistunut Suomessa kunnolla koskaan. Kirjoja on tosin kustannettu, yksittäisiä juttuja on ilmestynyt lehdissä mutta kunnollinen kansallinen keskustelu on jäänyt tekemättä.

Karjala-kysymys on kuitenkin ollut koko ajan elossa. Kun maamme silponut Neuvostoliitto lopulta lakkasi olemasta, Suomessa oma-aloitteisesti estettiin itäisten alueittemme palautusmahdollisuus. Tuolloin keskustelun esti silloinen presidentti. Sen jälkeen Karjalan palautusta on käsitelty monissa eri yhteyksissä.

Karjalan Liiton kesäjuhlissa pidettiin vielä aivan 2000-luvun alussa palautusmyönteinen puhe. Sen jälkeen Karjalan Liitto on kääntynyt sensuurin ja vaikenemisen linjoille. Kun samaan aikaan kansalaisjärjestöt ovat aktivoituneet ja pitäneet avointa keskustelua yllä, Karjalan Liitto on alkanut kutsua näitä kansalaisjärjestöjä "ääriliikkeiksi". Sananvalinta on suoraan Moskovasta.

Ilkka Remes käsitteli Karjalan palautusta ensimmäisissä romaaneissaan. Erkki Tuomioja kiirehti tuomitsemaan Remeksen huippusuositut kirjat venäläisvastaisina.

Helsingin Sanomat salli Karjala-keskustelun vain nettisivuillaan, kunnes keskustelu siirrettiin "Kestoaiheet"-otsikon alle, ja lopulta sekin osasto suljettiin. Sitä ennen HS sensuroi suuret määrät mielipiteitä. Nimenomaan Karjalan palautusta kannattavat tai esimerkiksi Stalinin rikoksia kritisoivat tahot sensuroitiin. Helsingin Sanomien paperiversiossa ei Karjalan palautusta käsitellä koskaan, paitsi siten, että lehti varmasti toistaa väitteen, että Karjala kuuluu Venäjälle eikä sitä voi, saa, haluta, kannata tms palauttaa.

Itse asiassa Helsingin Sanomien sisäpiiristä kuuluu tietoja, jonka mukaan Mauno Koivisto olisi vuonna 1993 sanonut Aatos Erkolle, joka olisi sanonut päätoimittajalle, joka sitten sanoi toimittajalle, että Karjalan palautuksesta ei saa kirjoittaa, ainakaan myönteisesti. Näin HS on myös uskollisesti tehnyt sen jälkeen. Sananvapaus on menetetty ja HS samalla on menettänyt uskottavuutensa vakavasti otettavana lehtenä.

Kun MTV3 sensuroi Karjala-keskusteluun liittyvä mielipiteitä netissä, sensuuritoiminta sai tuekseen ne tahot, jotka vastustavat Karjalan palautusta. Näin keskustelun yksi osapuoli alkoi tukea nettisivuston sensurointitoimia. MTV3 on ollut lähes vaiti kaikesta Karjalaan ja Stalinin rikoksiin liittyvissä kysymyksissä.

Suomen Kuvalehti oli ottamassa laajan Karjala-aineiston julkaistavakseen, mutta toimituksen vaatimus oli se, että tekstin lopussa oleva Karjalan palautusta käsittelevä osuus poistettaisiin. Kun lehteä syytettiin sensuurista, sieltä tuli tulikivenkatkuinen vuodatus, jossa syytettiin toimittajaa "sensuurisyytöksistä". SK kuitenkin sensuroi koko jutun eikä sen koommin ole juurikaan Karjalasta kirjoittanut.

Yleisradion toimittaja Jyrki Saarikoski keksi syyttää Karjalan palautusta kannattavia kansalaisjärjestöjä "ruumiinryöstäjiksi", koska myös he halusivat kunnioittaa venäläisen kriittisen toimittajan Anna Politkovskajan muistoa. Yleisradion toimittajan mielestä vain suomettuneilla toimittajilla on oikeus kunnioittaa Politkovskajan muistoa, ei "toisinajattelijoilla". Saarikoski halusi rajoittaa sananvapauden "oikeisiin" ihmisiin.

Karjalan Liitto painosti muutama vuosi sitten messujen osastovarauksista vastaavaa yritystä estämään sellaisten yritysten pääsyn Kirjamessuille, jotka myyvät samalla puolella messuhallia sellaisia Karjala-kirjoja, jotka Karjalan Liitto haluaisi sensuroida, tuhota, polttaa tms.

Suomessa tarvitaan kansallinen keskustelufoorumi, esimerkiksi Yleisradion koko illan keskusteluohjelma, jossa tuodaan avoimesti esille erilaisia näkemyksiä Karjalasta. Tarvitaan todellisia tietoja Neuvostoliiton ja Stalinin toimista ennen toisen maailmansodan syttymistä, jotta ymmärrettäisiin miksi Suomi joutui sotaan ja vuonna 1940 menetti lailliset itäiset alueensa. Siis tosiasioita, kokonaiskuvaa.

Sananvapaus Suomessa on puutteellinen niin kauan, kuin yksipuolinen, suoraan sanoen valheellinen propaganda täyttää koko Karjalaan tai toisen maailmansodan tapahtumiin liittyvät keskustelut tai mediakäsittelyt.

Edessä on vielä pitkä tie.

torstai 1. toukokuuta 2008

Travelleri vai turisti?

Kaikessa mahdollisessa, myöskin matkailussa, on nähtävä erilaisia vaihtoehtoja ja toimintatapoja, ja suvaittava erilaisuus.

Olen koko aikuisikäni työkseni pyrkinyt edistämään vaihtoehtoja matkailuun, ja ehkä siinä osittain onnistunutkin.

Kärjistäen voisi väittää, että matkustustapoja, samoin kuin elintapojakin, on suunnilleen yhtä monta kuin ihmisiäkin. Tärkeää on osata suvaita se, että yksi matkustaa yhdellä tavalla, toinen toisella.

Suomalaisten keskuudessa dominoiva matkustusmuoto on yhden tai kahden viikon pakettimatka, jolla on toki valtavasti etuja. Mutta se ei suinkaan ole ainoa matkustustapa.

Monissa maissa ihmiset ovat itsenäisempiä matkailutottumuksissaan kuin suomalaiset, ja valikoima on hajaantunut automatkoista reittilentoihin. Suomi on sen verran syrjässä muusta Euroopasta, että automatkoja tehdään vieläkin varoen, ja reittilentäjiä on edelleenkin suhteellisen vähän charter-lentoihin verrattuna.

Monet kompastelevat edelleenkin englanninkielisten sanojen traveller ja tourist välillä.

Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun lähetin kriittisen kirjeen suomalaiselle Travellers Clubille, jonka jäsenet olivat ilmiselvästi ikääntyneitä herrasmiehiä, sellaisia golffaajia, luksustelijoita ja yleensä vauraita vanhempia ukkoja.

Vaikka kunnioitin näiden ihmisten pitkää elämän- ja matkailukokemusta, klubin nimen valinta oli virheellinen.

Traveller tarkoittaa, liukuhihnan ohella, kulkuria ja sellaista matkailijaa, jolle matkustaminen on tapa, jopa elämäntapa.

Itse olen käyttänyt sanaa "matkailija", koska se antaa vaikutelman epämääräisyydestä. Niinpä "matkaaja" tai "matkustaja" on määrätietoisempaa matkustamista, kun taas "matkailu" on satunnaisempaa, aivan kuten oleilu, makoilu, mietiskely tai jutustelu on satunnaisempaa kuin oleminen, makaaminen, miettiminen tai juttelu.

Englannissa tourist puolestaan ottaa osaa "Tour"-retkelle, siis jonkinlaiseen määrättyyn reissuun, jolla on selkeä reitti tai kohde. Pakettimatka on Tour, ja sellaisella osallistuja on tourist, kun taas Traveller "matkailee", "oleilee" tai "haahuilee" maapallon reunaa mihin tahansa suuntaan.

Matkustaminen ei saisi jäädä pakettimatkojen tarjonnan varaan. Kyse on filosofinen. Maapallo ei ole koskaan "uutuuskohde" vaan jokainen kolkka on mahdollinen käyntikohde, kunhan viisumit ja kuljetus on hoidossa - kuljetus voi hoitua myös hevoskärryllä, lossilla, liftaten tai kävellen.

Ajatus siitä, että ihmisellä pitäisi olla huoltaja, "lapsenlikka", edelleen aikuisiässä, on väärä. Aikuinen ihminen osaa elää ilman jatkuvaa päällepäsmäriä. Siksi vierastan pakettimatkoja. Niillä päsmäröidään, puututaan aikuisen ihmisen yksityiseen vapaa-ajan viettoon. Päätän päiväohjelmani itse Suomessa, päätän päiväohjelmani itse ulkomaillakin.

Käytän silti charter-lentoja tai pakettimatkoja aina silloin tällöin, koska lennot voivat olla suhteellisen edullisia ja hotellin kanssa joissakin tapauksissa erityisen edullisia. Mutta en koskaan mene "tervetuliaistilaisuuteen" enkä ostaisi "valmiita retkiä" jo "kätevästi ennen matkaa" saatikka "tervetuliaistilaisuudessa". Mutta samalla suvaitsen jokaisen, joka päättää näin tehdä.

Itse näen matkailun enemmänkin travellerin kuin turistin näkökulmasta. Se avaa mahdollisuuksia koko maapallon mittakaavaan. Ei tarvitse koko ajan tarkistaa, mitkä "kohteet" milloinkin ovat "uutuuskohteita", koska jokainen kohde on mahdollinen käyntikohde 365 päivää vuodessa, 366 karkausvuosina.

Itse asiassa helpointa, kiinnostavinta ja antoisinta on liikkua sesongin ulkopuolella sellaisissa kolkissa tällä maapallolla, jotka eivät ole ollenkaan pakettimatkojen "kohteita". Travelleri näkee enemmän, kokee asiat aidompina, maksaa kaikesta paikallisen hinnan (eli vähemmän) ja saa itse päättää enemmän kuin Turisti.

Turisti ei ole huonompi kuin Travelleri, mutta hänen valintansa saattaa joissakin tapauksissa on huonompi.