Perinteet kunniaan?

Olen käynyt ehkä 80 eri valtiossa, joissakin kymmeniä kertoja.

Jos jokin yhteinen seikka yhdistää näitä vieraita valtioita, ja erottaa ne Suomesta, on kansallisen perinnön, tai perinteiden, kunnioittaminen. Turismi, kaikessa noloudessaankin, perustuu paikallisen perinnön kunnioittamiseen.

Kun turistilaumat tungeksivat johonkin katsomoon seuraamaan kansantanssiesitystä, ne itse asiassa ylläpitävät paikallisen kulttuurin jatkumoa, antamalla taloudellisia edellytyksiä paikalliskulttuurin säilymiselle. Balin Ubudin jokailtaiset tanssiesitykset ovat erinomainen esimerkki tästä.

Suomi sen sijaan on menettämässä hurjaa vauhtia tuntuman omaan kulttuuriinsa, perintöönsä ja taustatekijöihinsä.

Suomen nujertuminen ensiksi Ruotsin kuningaskunnan ja sitten Venäjän keisarikunnan alusmaaksi oli hirmuinen isku kansallemme. Siitä kuitenkin noustiin 1800-luvun ihanteiden ansiosta. Vienan Karjalan lahja Suomen kansalle oli kalevalainen runonlaulu. Kalevala maalattiin, sävellettiin ja ennen kaikkea puettiin itsenäisyystaistelun viittaan. Se taistelu voitettiin 1917.

Itse olisin valmis ihannoimaan vuosien 1917-39 kehitystä, kokonaisessa Suomessa, kaikkine puutteineenkin ja takaiskuineen. Joka tapauksessa 1930-luku oli sosialidemokraattien etemistä ja äärioikeiston taantumista aina talvisodan alkupäivään saakka.

Suomen nujertaminen tapahtui vasta 1944 ja sen jälkeen, kun valvontakomissio asettui Hotelli Torniin ja loppujen lopuksi sai arvokiinteistön niin huonoon kuntoon, että se piti remontoida kokonaisuudessaan. Ryssän riehuminen jatkui siis Helsingissä, alettuaan 30.11.1939 koko itärajan pituudelta.

Suomen alistaminen Neuvostoliiton tarkoitusperien pelinappulaksi alkoi viimeistään valvontakomission toimista, mutta se ei päättynyt "vaaran vuosien" jälkeenkään.

Hassua mutta totta, itse Neuvostoliitto oli äärimmäisen puritaaminen maa. "Neuvostoliitossa ei ole seksiä", jäi lentäväksi lauseeksi jostakin television suorasta lähetyksestä.

Puritaaminen Neuvostoliitto kuitenkin lietsoi vallankumouksia kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Suuret ikäluokat, etenkin ns. taistolaiset, heittivät tarkoituksella, eittämättä NL:n myötävaikutuksella, perinteiset arvot romukoppaan ja aiheuttivat laajaa hämmennystä uusilla arvoillaan (tai niiden puutteella).

Legendaarinen NL:n strategia oli luoda hämmennystä, kaaosta ja anarkiaa länsimaihin, myös Suomeen, lietsoa yleislakkoja ja liikehdintää ja johdatella demokratioita kohti sellaista anarkiaa, jossa yksipuoluediktatuuri ja puna-armeija voisivat sitten tulla "vapauttamaan" anarkiaan joutuneen valtion.

Suomalaiset, jotka edistivät tällaista ohjelmaa, eivät välttämättä ymmärtäneet omaa rooliaan neuvostoliittolaisina pelinappuloina. Yhtä vähän he ymmärsivät, kuinka puritaaninen NL todellisuudessa oli.

Hinta oli kuitenkin kova. Suuret ikäluokat pilkkasivat sotaveteraaneja, perinteisiä arvoja, kotia, uskontoa ja isänmaata.

Suuri projekti ei onnistunut, onneksi, vaan itse asiassa koko Neuvostoliitto romahti omaan mahdottomuuteensa.

Suomen ongelmaksi jäi pesänselvityksen jääminen pois ohjelmasta. Sen sijaan Baltian maat, Puola, Unkari ja käytännössä kaikki Neuvostoliiton anastamat alueet tekivät selkeän pesäeron yksipuoluediktatuuriin, siivosivat oman pesänsä ja tekivät selkeän arvovalinnan (Myös Venäjä ehti aloittaa tämän prosessin 1990-luvulla, kunnes se alkoi taantua 2000-luvulla).

Suomi EI TEHNYT tätä pesänselvistystä. Suomen linjaa veti mielestäni aivan väärään suuntaan sosialidemokraatti Mauno Koivisto, joka tunnetusti vastusti jopa Baltian maiden itsenäistymistä sekä Karjalan palautusta. Koivisto asettui vieraan valtion ymmärtäjäksi ja sen imperialismin takaajaksi, vaikka sillä hetkellä olisi ollut tilaisuus ajaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta.

Koska Suomi ei tätä pesänselvitystä tehnyt, Suomen kommunistit ja vasemmistopopulistit saivat hiljaisen hyväksynnän ja uuden alun. Vehkeily yksipuoluediktatuurin kanssa ja sen tarkoitusperien edistäminen eivät siis muodostuneet kriminalisoiduiksi teoiksi Suomen lainsäädännössä tai moraalissa. Ne jäivät odottamaan sopivaa hetkeä nousta, jalostettuina ja entistä jääräpäisempinä, osaksi suomalaista todellisuutta.

Nyt on se aika, jolloin vasemmistopopulistien jo neuvostoaikana hellimät opit, ihanteet ja ajatukset on päästetty kukkimaan. Emme tiedä, onko tämä prosessi tahallinen vai pelkästään monen yhteensattuman summa.

Joka tapauksessa on tunnettua, että Suomen ylimmässä johdossa on aiemmin vahvasti vasemmiston äärilaidalla viihtynyt ay-juristi. Kuten aiemmassa blogissani korostin, Tarja Halosen valinnat vuoden 1918 tapahtumien muisteluissa osoittavat, että Suomen johto korostaa väkivallan, terrorin ja venäläisillä aseilla tapahtuneen vallankumouksen kunnioittamista. Samaan aikaan Halonen väheksyy demokratiaa, laillista hallintoa ja tämän vallankumouksen vastavoimaa.

Tämä arvovalinta ei voi olla pelkästään hyvä asia. Itse asiassa se voi olla erittäin huono ilmiö.

Taistolaissukupolvien toiminta suomalaisten perusarvojen kumoamiseksi ja naurunalaisiksi asettamiseksi ei missään vaiheessa kokonaan lakannut olemasta. Suomi ei suostunut tekemään pesäeroa Neuvostoliiton myötäilemiseen. Suomi ei onnistunut nousemaan uudistuneena, vapaana demokratiana vuoden 1991 jälkeen, vaan se jollakin, tai useammalla, tasolla jämähti suurten ikäluokkien anarkiaan, sotaveteraanien rienaamisen, perinteiden häpäisemisen ja arvojen kaatamisen tielle.

Nyt kyyninen suomalainen kansa ei voi, osaa, uskalla tai kehtaa pitää kiinni ikiaikaisista suomalaisista arvoista, perinteistä ja historiasta.

Erityisesti suomalainen yhteiskunta on koko ajan etsimässä uusinta uutta, ikään kuin kaikki uusi voisi korvata kaiken sen, mitä sukupolvien aikana suomalainen kansa on oppinut pitämään kestävänä, hyvänä ja kunniotettavana.

Me varttuneemmat, me, jotka saimme kodista, koulusta ja kadultakin edes ripauksen vanhoja kunnon arvoja, maalaisjärkeä ja katu-uskottavuutta, me kyllä pärjäämme. Me naureskelemme hyväntahtoisesti nykyajan kotkotuksille, koska hyvin muistamme vanhat arvot, joita isovanhempamme tai jopa vanhempamme edustivat.

Mutta lapset ovat nyt vaarassa. Lapsilla ei ole enää sellaista arvopohjaa, johon he voisivat tukeutua. Perinteiden puuttuminen, tai niiden täydellinen halveksunta, ei tee meistä hieman vanhemmista suomalaisista hulluja, mutta lapsien suhteen en olisi aivan varma.

Muuan ystäväni vakuutti, että Pohjanmaalla kunnioitetaan edelleen vanhoja arvoja. Mutta uusimmat ampumavälikohtaukset olivat nimenomaan Pohjanmaalla: Kauhajoella ja Oulussa.

Ja ystäväni on myös vanhempaa polvea.

Suomeen saapuvat turistit eivät ehkä löydä sellaista perinneohjelmaa, joka kuuluu monien muiden maiden turistiohjelmaan. Ehkäpä Suomen ”brändi” on nyt kouluammunnat, kotitekoisten pommien räjäyttely ostoskeskuksissa, itsemurhat, masennus, vihanlietsonta ja sekopäisyys. Tuleeko Suomesta extreme-matkailun suosikkikohde – selviytyminen hengissä suomalaisissa ostoskeskuksissa tai koulurakennuksissa muodostuu nyt tehtäväksi, johon kaikkein rohkeimmat reppumatkailijat uskaltavat itsensä asettaa.

Onko Suomi sellainen eksoottinen matkakohde, jossa jokainen ihminen on täydellinen kopio jostakin vieraasta kulttuurista – mitään suomalaista ei enää ole, ei ihmisissä, ei kulttuurissa, ei missään?