Tyhjää journalismia

Haluan kommentoida lyhyesti journalismia, joka kaikuu tyhjyyttään monessa lehdessä, säännöllisesti.

Kyseessä on, ehkä sattumalta, suurten ikäluokkien edustajien tuputus. Se toistuu jatkuvalla syötöllä mutta sisältöä siitä ei löydy koskaan.

Ilta-Sanomissa sitä edustaa kaksi nimeä. Bisquit eli Seppo Ahti on loistava sanaseppo, sanaleikkien suomenmestari ja pitkän linjan sanoittaja, käsikirjoittaja, sanamestari. Toinen samanhenkinen on Jukka Kuikka.

Vaikka nämä lahjakkaat kirjoittajat suoltavat tekstiä kuin koneet, ei missään ole mitään tolkkua.

Suomen Kuvalehdessä samassa hengessä suoltaa materiaalia Jukka Ukkola, joka on samaa ikäluokkaa, kaliiberia ja tyyliä edustava p...anjauhaja.

Haluan korostaa, että kukin kolmesta mainitusta on ehdottomasti osaava kirjoittaja. Sanat kulkevat, sanaleikit jatkuvat, hassua juttua riittää.

Olen kuitenkin väsynyt tyhjänpuhumiseen. Jos mitään ei ole sanottavaa, pelkkää puppua ja sanaleikkejä, siihenkin voi totaalisesti väsyä.

Vaikka tiedän, että Bisquit osaa asiansa paremmin kuin kukaan muu, en kerta kaikkiaan jaksa lukea tyhjänpäiväisiä kolumneja.

Mitä suuret ikäluokat haluavat sanoa? He eivät sano mitään. Heidän jutuissaan ei ole sisältöä.

Olisi mahdotonta kuvitella, että heidän kolumneissaan olisi enää mitään sanomaa, viestiä tai kommenttia. On vain hassuja sanaleikkejä, kompia ja piikittelyjä.

Tavallaan kyseessä on suomalaisen yhteiskunnan oire. Iltapäivälehtien lööppien tärkein viesti on se, kuka tanssi parhaiten tähtien kanssa. On kuin elämä olisi lähtökohtaisesti keinotekoinen farssi, jossa mikään ei ole yhteydessä mihinkään. Mikään ei ole tosielämää. On ainoastaan näytelmä, johon media keksii itse sellaiset vuorosanat, jotka myyvät parhaiten.

On tavallaan epäuutinen, että joku ministeri lähetti flirttiviestin naiselle, Kanki-Kaikkonen pääsi jatkoon (tai hei, kuulkaas, tippui vihdoin!) tai että joku teeveestä tuttu kasvo meni naimisiin, erosi, on raskaana, synnytti pojan, erosi taas...

Tekstimassaa suoltava kolumni sopii tähän kokonaiskuvaan. Silloin asiakeskustelua aloitteleva otetaan kolumnistien raadeltavaksi, jolloin jäljelle jää todellisuudesta vain peilikuva, joka edustaakin pelkkää keinotodellisuutta. Oleellista ei ole tuoda kannanottoa vaan siirtää kannanotto nokkelaksi sanaleikiksi, jossa itse asiakysymys muutetaan vitsiksi, jossa sanoma onkin sanamuodossa, sanavalinnassa tai kliimaksiin päättyvässä kolumninpoikasessa.

Melkein tekis mieli sanoa, että hei, menkääs jo pojat eläkkeelle!